Mikkelin panttivankidraama 1986

Kansakuntaa järisyttäneet ja avoimeksi jääneet rikostapaukset
Post Reply
User avatar
-Uta-
Posts: 5925
Joined: Mon Sep 22, 2014 12:55 pm

Mikkelin panttivankidraama 1986

Post by -Uta- »

Mikkelin panttivankidraama
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mikkelin_ ... ankidraama

Mikkelin panttivankidraama tai Jakomäen pankkiryöstö oli 8.–9. elokuuta 1986 sattunut tapahtumasarja, joka päättyi räjähdykseen Mikkelin torin laidalla, Maaherrankadulla lähellä Raatihuoneenkadun risteystä.

Helsinkiläinen Jorma Kalevi Takala (s. 11. heinäkuuta 1950, Liperi) otti pankkiryöstön yhteydessä Helsingissä kolme panttivankia, joiden kanssa hän matkusti autolla Mikkelin torille. Tapahtuma päättyi Takalan räjäytettyä auton, itsensä ja kuljettajana toimineen panttivangin, Jukka Häkkisen (s. 13. toukokuuta 1961). Kyseessä oli tekotavaltaan ja loppuratkaisultaan Suomen oloissa ennenkokematon rikos. Tapauksen jälkiselvittelyjen yhteydessä viranomaiset joutuivat poikkeuksellisen kovan arvostelun kohteeksi.

Jakomäen pankkiryöstö
Tapahtumat lähtivät liikkeelle perjantaina 8. elokuuta 1986 noin kello 13.40. Helsingin Jakomäessä, osoitteessa Jakomäenkuja 1, sijainneeseen Kansallis-Osake-Pankin konttoriin astui huppupäinen mies, jolla oli mukanaan katkaistu haulikko ja noin 10 kilogrammaa dynamiittia sisältänyt räjähdysainepanos. Dynamiitin mies oli varastanut läheiseltä louhintatyömaalta. Ryöstäjä esiintyi koko tilanteen ajan erittäin hermostuneesti.

Ryöstäjä otti panttivangeikseen pankkihuoneistossa olleet 12 henkilöä. Näistä hän kuitenkin pian vapautti yhden, koska tämä sai tilanteen aikana sairauskohtauksen. Ryöstäjä vaati suuren summan – 2,5 miljoonaa markkaa – rahaa, auton ja mahdollisuuden poistua esteettömästi. Pankinjohtaja hälytti poliisin, joka saapui paikalle kello 13.50 ja piiritti pankkikonttorin. Johtaja varoitti poliisia yrittämästä sisälle, koska ryöstäjä oli uhannut surmata panttivankinsa ja räjäyttää dynamiittipanoksensa. Panos oli niin suuri, että se olisi räjähtäessään voinut tuhota koko rakennuksen. Koska pankkikonttori oli kerrostalon alakerrassa, poliisi alkoi evakuoida talon asukkaita.

Viranomaiset pitivät tilannetta alusta alkaen erittäin vaarallisena, joten paikalle kutsuttiin poliisin erikoisryhmä, ns. Karhu-ryhmä. Myös KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila kävi tapahtumapaikalla. Koska ryöstäjä oli ilmoittanut poistuvansa pankista, jos hänen asettamansa ehdot täytetään, katsottiin parhaaksi suostua niihin. Poliisi toimitti paikalle noin miljoona markkaa sisältävän salkun ja auton. Kaappaaja ei kuitenkaan kelpuuttanut autoa ilmeisesti siksi, että poliisi oli Helsingin Sanomien tietojen mukaan virityttänyt Vehon avulla kyseisen Mersun jäämään tielle ilmeisenä tarkoituksenaan yrittää pidättää kaappaaja. Tällä välin poliisi oli määrännyt Helsinki-Vantaan lentoaseman hälytystilaan siltä varalta, että kaappaaja pyrkisi sen kautta pois maasta.

Noin kello 19.55 ryöstäjä siirtyi aseidensa, rahasalkun ja kolmen panttivankinsa – yhden miesasiakkaan ja kahden naispuolisen pankkivirkailijan – kanssa pankin edustalle tuotuun pankinjohtajan Volkswagen Passat -henkilöautoon (MTV:n Kymmenen uutiset 8. elokuuta 1986 julkaisi kuvan kyseisestä valkoisesta autosta, jonka rekisterinumero oli ARL-605). Ryöstäjä oli suojautunut läpinäkymättömillä huovilla, koska hän aavisti poliisien yrittävän tässä vaiheessa ampua hänet. Kaappaaja pakotti miehen kuljettajaksi ja asettui itse naisten väliin auton takaistuimelle. Auto siirtyi poliisisaattueen seuraamana Lahdenväylälle ja lähti ajamaan sitä pitkin kohti pohjoista. Kun tilanne pankissa oli ohi, poliisi vapautti siellä vielä olleet kahdeksan panttivankia ja päästi evakuoidut talon asukkaat palaamaan koteihinsa.

Tapahtumat Mikkelissä
Ryöstäjän auto eteni valtatie 4:llä kovaa vauhtia kohti Lahtea. Mäntsälän kohdalla auto kääntyi ympäri ja lähti takaisin kohti Helsinkiä, mutta se kääntyi Keravan kohdalla jälleen pohjoiseen. Tämän jälkeen auto kääntyi Lahden ja Heinolan ohitettuaan Heinolan mlk:n Lusissa valtatie 5:lle kohti Mikkeliä.

Pakoauto saapui Mikkeliin lauantain puolella noin kello yksi. Kymmenen minuutin päämäärättömältä tuntuneen kiertelyn jälkeen kaappaaja käski pysäyttää auton torin laitaan Maaherrankadulle aivan Mikkelin lääninhallituksen talon seinustalle. Poliisi piiritti auton välittömästi. Kaappaaja esitti nyt uudet vaatimukset: toinen auto ja vapaa poistuminen paikalta.

Neuvottelut poliisin ja kaappaajan välillä kestivät lähes kaksi ja puoli tuntia, kunnes tilanne kiristyi noin kello 3.30. Silloin kaappaaja ilmoitti haluavansa lähteä liikkeelle, ja hän käski siirtää eteen ajetut poliisiautot pois tieltä. Tilannetta Helsingistä Pasilan poliisitalosta johtanut poliisiylijohtaja Olli Urponen antoi käskyn, että kaappaajan tulee saada poistua paikalta, mutta jostakin syystä tämä käsky ei kulkenut perille asti.

Kaappaajan uhattua räjäyttää auton poliisi kehotti panttivankeja poistumaan autosta, ja molemmat naiset noudattivatkin kehotusta. Välittömästi tämän jälkeen poliisit yrittivät ampua kaappaajan, mutta tämä ehti laukaista dynamiittipanoksensa. Seurasi voimakas räjähdys, jonka aiheuttama paineaalto kaatoi lähellä olleet ihmiset maahan, vaurioitti pahoin lääninhallituksen taloa ja rikkoi myös kauempana olleiden rakennusten ikkunoita. Kello oli tällöin 3.50. Sekä kaappaaja että miespanttivanki saivat surmansa. Yhdeksän poliisimiestä loukkaantui, kaksi heistä vakavasti. Auton- ja ruumiinosia sekä ryöstösaalista sinkoutui laajalle alueelle.

Kaappaajan ja miespanttivangin ruumiit toimitettiin oikeuslääketieteelliseen ruumiinavaukseen, jossa todettiin kaappaajan olleen aiemminkin rikoksiin syyllistynyt, vuonna 1950 syntynyt helsinkiläinen saumaaja Jorma Kalevi Takala.

Jälkipyykki
Poliisin toiminta Mikkelin torilla herätti runsaasti keskustelua. Osoittautui, ettei tiedetty, kuka oli ampunut ja kuka oli antanut käskyn ampua. Pasilan poliisitalossa, josta käsin ylin poliisijohto oli koko tapahtumasarjan ajan seurannut tilannetta, järjestettiin tiedotustilaisuus lauantaina kello 10.

Kiihkeimmät syytökset sai osakseen poliisiylijohtaja Olli Urponen. Paikalla olleet toimittajat tiukkasivat erityisesti sitä, kenellä oli suurin vastuu Mikkelin tapahtumista. Poliisiylijohtaja sanoi vastuun kuuluneen Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastajalle, mutta tämä torjui vastuunsa sanoen ylimmän johdon olleen koko ajan Pasilassa. Tästä toimittajat saivat aiheen syyttää poliisia epäselvistä käskyvaltasuhteista. Poliisi puolustautui sanoen, että kaappaaja olisi todennäköisesti räjäyttänyt autonsa, vaikka poliisimiehet eivät olisi ampuneet laukaustakaan.

Sisäministeri Kaisa Raatikainen totesi muutamaa päivää myöhemmin pitävänsä poliisin toimintaa kaappauksen aikana oikeana, mistä hän joutui julkisessa sanassa ankaran ryöpytyksen kohteeksi. Myös presidentti Mauno Koivisto otti 15. elokuuta kantaa asiaan ja asettui niin ikään tukemaan poliisin toimintaa, mitä hän piti olosuhteisiin nähden hyvänä, "vaikka lopputulos ei valitettavasti ollutkaan paras mahdollinen".

Keskusrikospoliisi teki tapauksesta perusteellisen tutkimuksen ja luovutti kertyneen aineiston 5. syyskuuta oikeuskansleri Jorma S. Aallolle. Aalto antoi jutusta 18. helmikuuta 1987 päätöksen, jossa hän kiinnitti erityistä huomiota poliisin toiminnan laillisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Hän vaati sisäministeriötä selkeyttämään poliisin käskyvaltasuhteita ja poliisin aseen käyttöä koskevia säännöksiä. Aalto ilmoitti keskusrikospoliisin tekemien jatkotutkimusten jälkeen 12. helmikuuta 1988, ettei hän katsonut aiheelliseksi nostaa syytteitä poliisimiehiä vastaan.

Surmansa saaneen miespanttivangin Jukka Häkkisen vanhemmat ja veli vaativat kuudelle poliisimiehelle rangaistusta taposta. Mikkelin raastuvanoikeus ja Itä-Suomen hovioikeus vapauttivat kaikki poliisit syytteistä, mutta Korkein oikeus tuomitsi 3. toukokuuta 1993 Karhu-ryhmää johtaneen komisarion 6 000 markan sakkoihin kuolemantuottamuksesta ja virkavirheestä.

Sittemmin on todettu, että poliisin valmiusryhmä Karhun johtajan syyksi luettu virkavelvollisuuden rikkominen on johtanut siihen, että Suomessa poliisin voimankäytön seurauksena kuolee poikkeuksellisen vähän ihmisiä.

Lauri Törhönen ohjasi panttivankidraaman pohjalta elokuvan Kasvoton mies (Mannen utan ansikte, 1995).
User avatar
-Uta-
Posts: 5925
Joined: Mon Sep 22, 2014 12:55 pm

Re: Mikkelin panttivankidraama 1986

Post by -Uta- »

User avatar
-Uta-
Posts: 5925
Joined: Mon Sep 22, 2014 12:55 pm

Re: Mikkelin panttivankidraama 1986

Post by -Uta- »

Pöytäkirjojen ulkopuolelta III
Helsingin Sanomain Säätiön kirjoituskilpailu
https://www.hssaatio.fi/wp-content/uplo ... arhaat.pdf


Ensimmäinen palkinto
Lahti – Mikkeli: all night long
Jarmo Aaltonen


Helsinkiläinen saumaaja Jorma Takala ryösti Helsingin Jakomäen KOP-pankin elokuussa 1986, otti kolme panttivankia mukaansa ja ajatti auton Mikkelin torille, jossa se räjähti.

Se oli ollut tavanomaista vilkkaampi perjantaipäivä 8. elokuuta 1986 Helsingin Sanomien Lahden-aluetoimituksessa. Kesätoimittajana olin rampannut muutamissa tilaisuuksissa ja tehnyt niistä uutisia lehden eri osastoille ja hoitanut muut rutiiniasiat kuten poliisin ja palokunnan soittokierrokset Kanta-Hämeestä Keski-Suomeen. En ollut juurikaan ehtinyt seurata päivän uutisvirtaa, mikä tarkoitti tuolloin lähinnä sähköisiä välineitä ja nurkassa nakuttavaa STT:n printtikonetta – someahan ei ollut keksittykään. Hoitelin aluetoimituksen iltavuoroa, jonka päätteeksi olin aikonut lähteä bussilla tyttöystäväni luokse Helsinkiin. Sen vuoksi päätin käväistä kämpilläni muutaman kilometrin päässä Kariniemessä pakkaamassa laukun ennen iltasoittokierrosta poliiseille ja palokuntiin. Puoli yhdeksän televisiouutisissa puhuttiin jostakin hässäkästä Helsingissä, mutta laukkua pakatessa en kiinnittänyt siihen isoa huomiota, kunnes keskustoimituksesta soitettiin.

Antti mukaan ja matkaan
Apulaisuutispäällikkö kertoi, että Helsingin Jakomäessä oli ryöstetty pankki, otettu panttivankeja ja lähdetty kohti Lahtea. Kysyin ketkä ovat konnan perässä, johon tuli vähän nolosteleva vastaus, että ei kukaan. Hesarin toimittajat ja kuvaajat olivat jääneet Jakomäessä poliisin eristyksen taakse, joten auton perässä ei ollut yhtään HS:n toimittajaa. Lähdin kiireen vilkkaa takaisin työpaikalle Lahden keskustaan. Pian tuli tieto, että kaappaaja olikin kääntynyt Mäntsälästä takaisin, mutta kohta taas, että valkoinen VW Passat oli kiekannut uudelleen ja tuli jälleen kohti Lahtea. Jäin miettimään, kumpaa kautta se tulisi: vanhaa tietä vai Lahden ohitustietä eli mihin kannattaisi mennä vastaan. Soitin valokuvaajallemme Antti Johanssonille kotiin ja kerroin tilanteen. Antti sanoi, että oli juuri tullut saunasta ja ottanut pari olutta, joten auton rattiin hän ei lähde. Kysyin lähtisikö hän mukaani, jos hakisin hänet kotoaan Liipolasta. Olin näet juuri havainnut, että aluetoimituksen pomon Kuparisen Jaskan auton avaimet olivat hänen pöydällään – mies oli onneksi lähtenyt suoraan töistä perjantaikaljoille. Minulla ei ollut silloin omaa autoa. Nappasin avaimet, hain auton kellarista ja suuntasin Liipolaan. Sitä ennen olin yrittänyt saada Lahden poliisilta tietoja kaappaajan liikkeistä, mutta heidän suunsa oli visusti tukittu; KRP oli ohjaksissa. Hain Antin ja ajoin Lahden
pohjoispuolelle Holman risteykseen, jossa nelos- ja viitostie erkanevat.

Poliisit tuppisuina
Onneksi pomoni autossa oli siihen aikaan melko harvinainen ARP-puhelin, joten päätin vielä kerran soittaa tutulle poliisille ja tiukkasin: ”Sano nyt saatana edes kumpi: neljä vai viisi!” Poliisi vastasi ”viisi”, joten kiitin ja suuntasin viitostielle kohti Heinolaa. Eipä kauaa tarvinnutkaan ajella, kun vastaan tuli Volkswagen Passat ja muutaman sadan metrin letka poliisiautoja. Huoltoasemat oli pimennetty, jotta kaappaaja ei saisi bensaa. Yhdeltä hän ehti saada kahdeksan litraa ja kääntyi taas kohti Heinolaa ja siitä edelleen Mikkeliin päin. Liityimme letkaan puoliltaöin ja raportoimme pitkin matkaa tilanteesta keskustoimitukseen, sillä lauantailehden painokset olivat menossa kiinni. Keskustoimituksessa piirrettiin lehden painoksiin karttaa sitä mukaa kuin raportoin letkan kulusta. Jatkuva rimputtelu alkoi käydä hermoille semminkin, kun en ollut parhaalla tuulella; minun piti olla Helsingissä silloisen tyttöystäväni tukena, joka oli päässyt juuri sairaalasta. En siis ollut kohteliaimmalla päälläni puhelimessa. Keskustoimituksen pikkusatraapit taisivat loukkaantua varsinkin, kun seuraavan maanantain aamupalaverissa uutispäätoimittaja Simopekka Nortamo tivasi, että mitä keskustoimituksessa oikein puuhasteltiin sillä aikaa, kun joku kesätoimittaja Lahdesta hoiteli yksin koko kaappauksen.

Lynkkausmieliala vallalla
Kaappari ajatti auton Mikkelin keskustaan ja pysähtyi lopulta ”kunniakierroksen” jälkeen torin varteen Maaherrantalon eteen vähän yhden jälkeen yöllä. Minä sain parkkeeratuksi automme vähän matkan päähän ja siirryimme Antin kanssa torin laidalle kohtisuoraan Passatiin nähden. Poliisi eristi torin niin, että tilannetta pääsi tarkkailemaan vain torin toiselta puolelta. Minusta tuntui, että me olimme poliisien lisäksi suurin piirtein ainoita selviä ihmisiä paikalla, koska kapakat olivat juuri menneet kiinni ja humalaiset purkautuivat ihmettelemään operaatiota. Sympatiaa kaappaajalle ei herunut, vaan jengi möykkäsi lähinnä tyyliin ”ampukaa se paska”, ja ”eikun nappi ottaan”. Yö oli kylmä kuin ryssän helvetissä ja minulla pelkkä t-paita päällä, joten silloin tällöin täytyi käydä käyttämässä autoa ja vääntämässä lämmitys täysille. Muutoin tunnit kuluivat melko rauhallisesti ilman näkyvää tai kuuluvaa muutosta tilanteeseen: kaapparin auto seisoi poliisien suluttamana ja valaisemana Maaherrantalon edessä. Myös Mikkelin poliisin suut oli tukittu: toria vahtivilta poliiseilta ei herunut minkäänlaisia kommentteja, mutta he käyttäytyivät muuten ystävällisesti.
Harkitsin jossakin vaiheessa kiertäväni Maaherrantalon pihan kautta tikkaita myöten sen katolle, mutta myöhemmin siunasin itseäni, etten toteuttanut huimapäistä ideaani.

Nyt tuli tappokäsky
Poliisit olivat siihen asti käveleskelleet kiväärit olalla rauhallisen oloisina, mutta puoli neljän jälkeen lauantaita vasten yöllä tilanne muuttui. Näin kuinka harmaa siviili-Lada rullasi hiljaa torille, pysähtyi joksikin aikaa ja poistui sitten. Päättelin, että nyt tuli tappokäsky ja kaappaaja niitataan siihen. Tähän viittasi sekin, että poliisit ottivat pyssyt olalta ja osa heistä kyyristyi asemiin torin laidalla olevan puhelinkeskuskaapin tms. taakse. Siksi aloin tässä vaiheessa ottaa kellosta tapahtuma-aikoja minuutilleen ylös. Myöhemmässä poliisitutkinnassa harmaasta Ladasta ei tosin löydetty jälkeäkään, joten minun on täytynyt nähdä näkyjä – ja näkyjen näkijäthän luokitellaan useimmiten hulluiksi...
Tilanne kärjistyi myös niin, että kaappari Jorma Takala halusi päästä sulutuksesta ulos, mutta poliisit eivät päästäneet. Kuulin ensimmäistä kertaa myös siihen asti vain panttivankien kautta neuvotelleen Takalan omaa ääntä, joka huusi poliisille mm. ”Turpa kiinni!” ja ”Jos me ei lähdetä tästä eteenpäin, niin sitten ylöspäin.”

Aseet tanassa ikkunassa
Toimiini vaikutti sekin, että näin kuinka lääninhallituksen ikkunoita availtiin ja sisällä ilmeisesti ”Karhukoplan” erikoispoliisit ottivat kivääreineen ampumaasentoja. Juuri kun kyttäsin paikkaa, että pääsisin poliisien selän takaa livahtamaan torin poikki lähemmäs, kuului laukaussarja ja sen jälkeen kaksi voimakasta räjähdystä: ensin ilmeisesti pamahti kaappaajan dynamiittikassi ja sitten Passatin bensatankki. Maaherrantalon edusta leimahti liekkeihin satojen metrien matkalta. Seisoin edelleen samoilla sijoillani, vaikka takanani suuri osa yleisöstä heittäytyi maahan. Sen huomattuani vetäydyin myös nopeasti parkissa olleiden autojen suojiin. Aamun valjettua olin helpottunut, etten ehtinyt lähemmäksi, sillä räjähtäneen pakoauton rautaromua oli satanut tarkkailupisteelleni asti. Pamauksen jälkeen tilanne oli kuin Beirutissa, sillä kohta myös selkäni takaa kuului voimakas räjähdys. Skitsofreenisessa tilanteessa, ambulanssien
ja paloautojen sireenien ulvoessa ei voinut tietää, mitä tapahtuu ja mihin kannattaisi mennä. Kulman takaa nousi savupatsas, joka tulikin erään kerrostalon sisäpihalla seisseestä moposta. Joku hullu oli tuikannut senkin bensatankin tuleen.

Lohduton näky
Aamun tullen näky oli lohduton, kun pelastusviranomaiset siivosivat ihmisen ja autonosia torilta jätesäkkeihin. Romua oli joka puolella. Maaherrantalon seinät olivat kuin kranaatti-iskun jäljiltä ja lähitalojen ikkunoita oli mennyt paineaallosta säpäleiksi. Torilla parveili joukko toimittajia ja valokuvaajia haastattelemassa silminnäkijöitä. Mietin hetken, että pitäisiköhän minunkin, kunnes älysin, että minulla taisi olla virkummat silmät kuin humalaisilla mikkeliläisillä. Yhytimme jossakin välissä HS:n Mikkelin-aluetoimituksen toimittajan Jussi Otalahden. Menimme Antin kanssa aluetoimitukseen töihin sen jälkeen, kun olimme turhaan yrittäneet päästä paikalliselle poliisiasemalle ja sairaalaan arvioimaan vahinkoja. Koko tiedotus oli keskitetty Helsinkiin poliisijohdolle, joka oli vetänyt operaatiota poliisiylijohtaja Olli Urposen ”johdolla” pääkaupungista käsin.
Antti vedosti kuvat, lähetti ne Helsinkiin ja ryhtyi rättiväsyneenä nukkumaan pöydälle. Antin kameraan oli tallentunut samanlaiset räjähdyskuvat, joilla Lehtikuvan Heikki Saukkomaa sittemmin pokkasi Vuoden uutiskuva-palkinnon, mutta Antti vaatimattomana miehenä ei ollut omiaan edes tarjonnut kilpailuun.
Aamun valjetessa paikalle porhalsi helikopterilla väkeä HS:n keskustoimituksesta. He rupesivat kyselemään, olemmeko käyneet poliisiasemalla, sairaalassa ja siellä ja täällä. Vastasimme lakonisesti, että kaikki on tsekattu ja vesiperä saatu, koska operaation johto on Helsingissä. Kun keskustoimituksen porukat poistuivat, Otalahden Jussi tokaisi: ”Nyt kun nuo oikeat toimittajat lähtivät, niin ruvettaisko Aaltonen töihin…” Aloin kirjoittaa juttua, ja Antti lupasi ajaa takaisin Lahteen. Aamulla autossa puoliunessa kuuntelin radiouutisia, joissa Urponen ja muu poliisijohto kiisti kaiken vastuunsa tapahtuneesta ja yritti sälyttää sitä jollekin. Siinä vaiheessa tartuin vihaisena ARP-puhelimeen ja soitin Helsinkiin, että pankaa nyt helvetissä ainakin ne loppuvaiheen kuvaukseni ja Takalan viime huudot lehteen, kun poliisijohto yrittää sälyttää vastuuta kenttämiehille. Lupasivat pomminvarmasti laittaa.

Sotilaat syytteessä
Myöhemmin panttivankidraamassa kuolleen Jukka Häkkisen omaisten asianajaja Markku Fredman haastoi minut Mikkelin raastuvanoikeuteen todistajaksi. Fredman soitti Lahden-aluetoimitukseen ja kertoi saaneensa tietää, että yksityiskohtaisin selostus tapahtumien kulusta oli käsialaani. Koska en ollut ikinä ollut haastettuna, soitin vastaavalle päätoimittajalle Heikki Tikkaselle kysyäkseni, miten minun tulisi toimia. Tikkanen sanoi soittavansa hetken päästä takaisin ja totesi sitten, että menet vain sinne raastupaan ja kerrot rehellisesti mitä näit. Tilanne oli minulle kiusallinen, koska Ilta-Sanomien rikostoimittaja Hannes ”Murha” Markkula oli saanut vihiä asiasta ja teki lehteensä ennakkojutun oikeuteen haastetusta ”yllätystodistajasta”. Itse rosispäivänä oikeuden ahdas eteinen oli väärällään toimittajakollegoita ja kaikki tietysti kimpussani. Satuin vilkaisemaan olkani yli, jossa kuiskittiin yllätystodistajasta ja osoiteltiin minua. Tunnistin Kari Tulikouran, joka oli yksi Karhu-ryhmän ampujista ja joka menetti räjähdyksessä jalkansa. Markkula kirjoitti seuraavan päivän lehteen oikeudenkäynnistä koko sivun otsikolla: ”Yllätystodistaja: Poliisi vyörytti tahallaan”. Raastuvassa minun piti oikein kynän kanssa alleviivata lehdestä, mitkä osat olivat minun käsialaani – olennaisimpana viime hetken tapahtumat ennen räjähdystä. Oikeuden tuomari oli omituinen savolainen, joka keskeytti vähän väliä todistukseni. Kun kerroin itsestään selvänä, että poliisi ei päästänyt pakoautoa sulutuksesta pois, tuomari keskeytti toteamalla, että pidättäydytäänpä vain todistajan havaintoihin, ei tulkintoihin.
Surmansa saaneen panttivangin Jukka Häkkisen omaiset vaativat kuudelle poliisille rangaistusta taposta, mutta Mikkelin raastuvanoikeus ja ItäSuomen hovioikeus vapauttivat poliisit syytteistä. Korkein oikeus tuomitsi myöhemmin Karhu-ryhmää johtaneen komisarion 6 000 markan sakkoihin kuolemantuottamuksesta ja virkavirheestä.
Tulikouraa vastaan en missään tapauksessa halunnut todistaa, sillä Karhukoplan miehet ovat ammattimiehiä, sotilaita, jotka eivät ammu ketään ilman käskyä. Sitä vastuutaan väistellyttä käskyttäjää ei kuitenkaan koskaan löytynyt.
Eikä sitä Ladaa.
Post Reply