Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Kansakuntaa järisyttäneet ja avoimeksi jääneet rikostapaukset
Post Reply
Eks-EkstroVertti
Posts: 3083
Joined: Mon Mar 20, 2017 10:45 pm

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by Eks-EkstroVertti »

Kertaus on jne.


”Savon Lapuaksi” nimetyn Heinäveden kunnallislautakunnan sosiaalidemokraattinen esimies Onni Happonen murhattiin kyydityksen päätteeksi syyskuun ensimmäisenä maanantaina 1930. Onni Happosen pahoinpidelty ruumis virui matalassa metsähaudassa Heinäveden Papinniemessä lähes kaksi vuotta. Happosta oli ammuttu päähän takaapäin. Kyyditsijät olivat repineet Happosen vasemman käden sormet irti kämmenluusta ja asettaneen ruumiin päälle muurahaispesän.

Happosen surmasta tuomittiin työmies Otto Pakarinen ja vahtimestari Anselm Puustinen Heinävedeltä. He olivat kuitenkin maksettuja uhrilampaita. Onni Happosen todennäköisiä tappajia ei saatu koskaan kiinni.

Onni Happosen kohtaloksi tuli hyväosaisten viha. Heinäveden vähäosaiset olivat valinneet sanavalmiin Happosen edustajakseen kunnan luottamustehtäviin. Vuonna 1930 Onni Happonen oli vasta 31-vuotias, mutta johti jo kunnallislautakunnan (nykyinen kunnanhallitus) esimiehenä vasemmistoenemmistöisen (14–9) kunnan talousasioita.

Tätä poliittista voimaa hän käytti esimerkiksi verottamalla suurtilallisia ankarimman mukaan. Erityisesti Happosta vihasivat talolliset Leo Pelkonen ja Evert Sallinen sekä nimismies Onni Hartio. Taksoituslautakunta oli määrännyt Emil Sallisen perinnölle ankaramman veroasteen. Happonen oli tuolloin lautakunnan jäsen. Kotilanmäen Pelkonen oli jättänyt ilmoittamatta verotukseen suurimman osan miljoonaperinnöstään. Happonen valvoi kunnan etuja, ja Pelkonen joutui pulittamaan perinnöstään suuren osan kunnan kassaan. Nimismies Onni Hartio hävisi Happoselle tieriidan. Tien oli rakentanut Happosen johtama työporukka. Hartio väitti tietä liian kapeaksi, ja komensi miehet lisätöihin Happosen laskuun. Happonen valitti nimismiehen päätöksestä lääninoikeuteen. Hartio sai kaivaa ylimääräiset tientekorahat omasta pussistaan. Happonen leimattiin kommunistiksi. Kommunisti hän tuskin oli, mutta epäilemättä herkästi kiivastuva ja jyrkkäotteinenkin ajaessaan hyväksi katsomaansa linjaa Heinäveden kunnallispolitiikassa.

Happonen sai tutustua ”Lapuan lakiin” ensimmäisen kerran 3. heinäkuuta 1930. Iltamyöhäisen kotitarkastuksen päätteeksi Leo Pelkonen sekä suojeluskunnan paikallispäällikkö Aulis Hänninen ja maanviljelijä Matti Luostarinen kyyditsivät Happosen ja köyhäinhoitolautakunnan esimiehen Emil Luostarisen Liperin Pöytälahteen. Liperin kyyditys oli varoitus järeämmistä toimenpiteistä, elleivät miehet luopuisi luottamustoimistaan. Lapualaisten organisoima kansalaiskokous vaati 9.8. valtuustoa erottamaan 12 sosiaalidemokraattista jäsentä. Happonen erotettiin vastoin tahtoaan. Hän ei pitänyt itseään kuitenkaan eronneena.

Heinäveden lapualaiset siirtyivät lopullisen ratkaisun tielle. Leo Pelkonen ja Aulis Hänninen ryhtyivät organisoimaan Happoselle kyytiä itärajan taakse. Apuun pyydettiin lapualaiset aateveljet Kuopiosta. Suomen Lukon kuopiolaiset johtomiehet, aluepäällikkö majuri Hugo Kahva, liikemies V. A. Niinivaara ja piiriasiamies, hovioikeuden auskultantti Uolevi Kotilainen nähtiin liikuskelemassa Heinävedellä. Yhdysmiehenä ja organisaattorina Kuopiossa toimi liikeapulainen Edvard Kuvaja. Ratkaiseva yhteenotto suunniteltiin valtuuston seuraavaksi kokouspäiväksi syyskuun ensimmäiseksi. Iskuryhmään lähti Kuopiosta kaksi autoa ja seitsemän miestä. Happonen varautui pahimpaan: hän hankki Mauser-pistooliinsa panoksia. Ostolupa hankittiin nimismieheltä, panokset Ratian kaupasta kirkonkylältä. Kun käytön aika tuli, osoittautuivat panokset kelvottomiksi.

Syyskuun 1. päivänä kirkonkylässä oli väkeä. Huhu mahdollisesta kyydityksestä oli kiirinyt ympäri pitäjää. Ulkopaikkakuntalaisiakin oli 50–60, heistä suurin osa Kuopiosta. Lapualaisjoukko tuli kunnantalolle, kun valtuuston kokous oli hajoamassa. Miehiä tuli myös sisälle. Muiden vasemmistovaltuutettujen tavoin Happonen pyrki ulos talosta. Leo Pelkonen sulki Happosen tien. Happonen perääntyi ja yritti soittaa apuun konstaapeli Onni Piirosen. Se ei onnistunut. Suojeluskunnan paikallispäällikkö Hänninen oli kieltänyt yhdistämästä puheluja kunnantalolle.

Happonen hyppäsi kunnantalon ikkunasta pistooli ampumavalmiina sadetakin alla. Takapihalla piikkilanka-aita katkaisi paon. Happonen aikoi hädissään yrittää vapauteen väkisin etupihan kautta. Talollinen Erkki Koponen yritti pysäyttää Happosen, jolloin tämä laukaisi aseensa olkansa yli. Panos oli viallinen, nalli tupsahti vaimeasti ja luoti jäi piippuun. Väkijoukko kuitenkin kuuli sen. Lapualaisjoukko hyökkäsi Happosen kimppuun ja väkivalloin kiskoivat häntä autoja kohti. Happosen henkivartijat yrittivät estää, mutta turhaan.

Nimismies Hartio oli vetäytynyt kunnantalon sivuhuoneeseen. Valtuutettu Pekka Mikkonen tuli pyytämään, että Hartio pelastaisi Happosen. Hartio hakikin Happosen ja ilmoitti pidättävänsä tämän ampumisen vuoksi.

Happonen halusi mennä putkaan suorinta tietä pihan poikki. Matti Luostarinen ja Leo Pelkonen vaativat, että oli kuljettava maantiellä seisovan väkijoukon läpi. – No, mennään sieltä mistä kansa vaatii, nimismies Hartio vastasi nykäisten Happosen kohti väkijoukkoa ja talutti hänet suoraan kyyditsijöiden käsiin. Aseistettu Hartio ei tehnyt elettäkään, kun Matti Luostarinen, Leo Pelkonen, Frans Ranta, Evert ja Eero Sallinen ja Matti Tuovinen tarttuivat ja paiskasivat hänet autoon. Happonen rimpuili ulos autosta. Hänet ruhjottiin lyönnein takaisin. Kolmen kyyditysauton letka lähti liikkeelle.

Onni Happosen katoamisen jälkeen lapualaisten uho kasvoi. Kaksi päivää kyydityksen jälkeen Heinäveden lapualaiset tulittivat kiväärein Pölläkän koulun opettajan Anna Turkian asuntoa. Yksi luoti pysähtyi vuodepatjaan. Lapualaisten ”epäisänmaalliseksi” luokittelema opettajatar oli sosiaalidemokraattien kansanedustajan Matti Turkian tytär. Matti Turkian suureksi erheeksi taas langetettiin osuus sisällissodan aikaiseen punaiseen terroriin. Anna Turkiaa ei nähty sen koommin Pölläkällä. Nuori opettaja pakeni Helsinkiin.

Heinäveden ilmapiiri kiristyi ahdistavaksi. Epämääräiset huhut lainehtivat. Happosen jutun todistajia peloteltiin kuolemalla. Tutkinta eteni vitkastellen. Tutkintaa hidasti virkavallan myötäsukaisuus lapualaisia kohtaan. Happosen omaiset ja Heinäveden sosiaalidemokraatit vaativatkin, että jutun tutkintaan on saatava objektiivisempi henkilö kuin nimismies Onni Hartio.

Sisäministeri määräsi tutkijaksi poliisitarkastaja Hanno Kunnaksen. Tutkinta alkoi edetä. Lokakuussa 1930 Happosen kuopiolaiset kyyditsijät ilmoittautuivat Kunnakselle. Selvisi, että Happosen kyyditys oli suunniteltu elokuun viimeisenä päivänä Kuopion Seurahuoneella Heinäveden lapualaisten pyynnöstä.

Piakkoin Kunnas keskeytti tutkimukset, osin lapualaisten ahdistelun vuoksi. Tutkimuksia jatkoi lapualaismielinen lääninrikosetsivä A. H. Piessa, joka käytti avoimesti sinimustaa kravattia. Hän pikemminkin vaiensi epämääräiset huhut kuin otti selvää niistä. Jutun tutkijat vaihtuivat jatkuvasti. Aina kun asiat alkoivat valjeta, tutkijaa vaihdettiin.

Huhtikuussa 1932 tutkinnan johtoon tulivat ylietsivä Pekka Koivulainen ja komisario Harri Hahla. Kesäkuussa he pidättivät Evert Sallisen rengin Otto Pakarisen ja kunnantalon vahtimestarin Anselm Puustisen Heinävedeltä. Kovakouraisten kuulustelujen jälkeen Pakarinen ja Puustinen tunnustivat yöllä 1.–2. heinäkuuta. Pakarinen vei tutkijat Happosen ruumiin luo.

Elokuussa 1932 Pakarinen tuomittiin taposta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Puustinen sai avunannosta kuusi vuotta. Kuopiolaiset ja heinävetiset saivat 10–11 kuukauden tuomiot. Viipurin hovioikeus vapautti heinävetiset kokonaan ja alensi kuopiolaisten tuomioita. Pakarinen ja Puustinen vaativat vankilassa syömälakolla uutta oikeudenkäyntiä. Miehet sanoivat olevansa sijaiskärsijöitä. Todelliset surmaajat olivat maksaneet kummallekin 30 000 markan palkkion (nykyrahassa 8 992 Ð) ja lupailleet lieviä tuomioita.

Korkein oikeus palautti jutun tammikuussa 1933 takaisin. Uusissa oikeudenkäynneissä Pakarinen ja Puustinen eivät halunneet tai uskaltaneet tunnistaa korkeimman oikeuden epäilemiä henkilöitä murhaajiksi. Lisäksi epäillyt kykenivät todistamaan, että he olivat olleet murhan aikoihin kirkonkylässä. Pakarisen rangaistus pysyi entisellään, mutta lopulta Puustinen vapautettiin avunannosta tappoon, tuomioksi jäi avunanto vapauden riistoon – 5 kuukautta vankeutta.

Rikostutkimuskeskuksessa suoritetuissa koeammunnoissa todettiin, ettei Happosen päästä löydettyä luotia ollut ammuttu Otto Pakarisen pistoolilla.

Toimittaja Juha Mikkonen on Savon Sanomissa julkaistuissa artikkeleissaan selvittänyt Otto Pakarisen elämänvaiheet. Vuosina 1935–1938 Pakarinen teki joka vuosi armahdusanomuksen presidentille esittäen joka kerta saman perustelun: ”En ole Happosen murhaaja.” Presidentti ei armahtanut. Sitten syttyi talvisota, ja miehiä tarvittiin Kannakselle. Sinne kelpasi alikersantti Pakarinenkin. Pakarinen soti sotansa hyvällä menestyksellä. Talvisodasta hän kotiutui kersanttina, jäi välirauhan ajaksi armeijan palvelukseen ja yleni jatkosodassa vääpeliksi.

Vankilavuodet ja todellisilta murhaajilta saamatta jäänyt korvaus katkeroittivat miehen, viina piti otteessaan. Luvattua maksua Pakarinen peräsi kuolemaansa saakka. Otto Pakarinen kuoli varhain itsenäisyyspäivän aamuna 1962 Iisalmessa 56 vuoden iässä. Kerrotaan, että Pakarinen olisi vielä vuonna 1961 yrittänyt kiristää korvausrahaa lisää 40 000 markkaa. Kohta tämän jälkeen Pakarinen sairastui vakavasti ja kutsui viranomaisen luokseen tehdäkseen täyden tunnustuksen. Yllättävä parantuminen muutti miehen mielen ja tunnustus jäi tekemättä. Jonkin aikaa tuon jälkeen Pakarinen löydettiin pahoinpideltynä asuntonsa läheltä Iisalmesta ja vietiin sairaalaan. Hän toipui muutamassa päivässä ja odotti kotiin pääsyä. Luvatun kotiuttamispäivän edellisenä iltana Pakarista tapaamaan saapui ”tuntematon henkilö”, ja aamuyöllä Pakarinen löydettiin kallonmurtumaan kuolleena vuoteestaan. On arveltu, että uhrilammas koki väkivaltaisen lopun, hänet vaiennettiin. Kuolemasta kerrotaan myös toista versiota, joka on paljon arkisempi: viinasta ja väkivaltaisesta yhteenotosta naisystävän kanssa seuranneesta sairaalaan joutumisesta, ja lopulta vaipumisesta tajuttomuuteen ja kuolonuneen.

Hartion jälkeen Heinäveden nimismieheksi (1931– 1935) tullut Valentin Soine pitää julkaisemattomissa muistelmissaan selvänä, että teon takana olivat muut kuin Pakarinen. Entinen maaherra Urho Kiukas kertoo muistelmissaan ajastaan Heinäveden nimismiehenä. Kiukas tuli Heinävedelle Soinen jälkeen vuonna 1935. Hänen mukaansa ”murhajuttu lienee suunniteltu ja järjestetty Kuopiossa”. Kysymykseen kuka tai ketkä Happosen murhasivat, Kiukas lienee tiennyt vastauksen, mutta ei kerro:

Kyllä me Pakarisen kanssa siitä sitten keskustelimme, mutta se jääköön meidän keskeiseksi asiaksemme. – – se oli luottamuksellisesti minulle kerrottu. Saa mennä mukanani hautaan. Historioitsija Juha Siltalan mukaan Happosen murha on jäänyt epäselväksi ”kolmannen auton” arvoituksen takia: ottivatko jotkut henkihieveriin käsitellyn kyydittävän kuopiolaisilta alkukyyditsijöiltä Karvion kanavan takana ”lopettaen” hänet sitten kyyditystä jatkamaan lähteneiden Pakarisen ja Puustisen nähden, jotka puolestaan ottivat maksua vastaan syyn niskoilleen? Lähes kaikki Happosen vihamiehet autoilivat tapahtuma-aikana, ja epäselväksi jää myös Kuopion suojeluskuntaupseerien ”metsästysseurueen” rooli; Erkki Koposen mukaan aluepäällikkö majuri Hugo Kahva yritti saada hänet jatkamaan kyyditystä. ”Välittävä linkki” jää epäselväksi ja Happosen kyyditys avoimeksi tapaukseksi.

Kaikesta tästä vaivasta ja kohusta koitui lapualaisille vain niukasti hyötyä. He saivat pari kuukautta itsevaltaisesti hoitaa Heinäveden kunnan asioita pakotettuaan Happosen kyydityksen jälkeen muut sosiaalidemokraattiset valtuutetut allekirjoittamaan eropaperit. Vuoden 1930 lopulla järjestetyissä kunnallisvaaleissa vasemmisto kuitenkin valtasi takaisin entiset paikkansa yhtä lukuun ottamatta. Vain Happosen paikka jäi tyhjäksi.

Lisää Savon mm. lapualaishistoriaa:

http://savonhistoria.edita.fi/
5 pro viis ja sil´ pläsi puli
Puu elon järvellä veliä
Jori joi Niveat
UiNeet aiEm puheis Isä
yks yö faija Rai s kas Kain kaa
Sepän veli Pieks Mester-
moralla

Luminol
User avatar
Arvo Kyyrölä
Posts: 326
Joined: Tue Jun 30, 2015 7:29 pm

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by Arvo Kyyrölä »

^Oma muistini on vielä hatarampi. Niin kauan kuin yleensä vielä jotakin muistan, niin eri lehdissä ja etp:ssä oli mainittu murharannassa olevien
soutuveneiden määräksi 1-3.

Siitä lähden liikkeelle, että Veerti Koikkalaisen vene oli avainasemassa. Veertin vene ei ollut lukittuna, sitä oli käytetty-omien sanojensa mukaan- myöhemmin.
User avatar
härkä
Posts: 7725
Joined: Tue Oct 11, 2011 2:26 am
Location: Laidun

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by härkä »

^^^
Tuossa edellä tarkoitin muita , kuin Tulilahdella tehtyjä venetarkistuksia.

http://hannusalmi.blogspot.com/2010/08/ ... -1956.html
Nyt on murhaajien aika (1956)
Julien Duvivierin Nyt on murhaajien aika (Voici le temps des assassins, 1956) on vahva osoitus siitä, ettei ranskalainen elokuva ollut aallonpohjassa ennen uuden aallon nousua. Päinvastoin. Duvivierin teos on 50-luvun ranskalaisen tuotannon huippuja ja samalla Jean Gabinin uran parhaita. Elokuva alkaa vangitsevasti: nuori nainen astuu junasta ja kävelee aamutouhujen täyttämän Les Hallesin halki. Pariisin keskustassa pitää ravintolaa André Chatelin (Jean Gabin), jonka luo nuori Catherine (Danièle Delorme) saapuu. Chatelin on juhlittu kokki, jonka ravintolassa, ranskalaisten herkkujen äärellä, viihtyvät niin poliitikot kuin turistitkin. Vähitellen paljastuu, että Catherine on Andrén ex-vaimon tytär, ja tästä draama käynnistyy. Catherine on itse asiassa saapunut Pariisiin äitinsä Gabriellen (Lucienne Bogaert) kanssa.

Elokuvan alku esittää Andrén ravintolan lähes utooppisen yhteisöllisenä tilana, joka vähä vähältä alkaa murtua, kun Catherinen juoni paljastuu. Parasta Duvivierin elokuvassa on juuri sen vähä vähältä syvenevä melankolia. Mitä ohjaaja oikeastaan haluaa sanoa sillä, että pariisilainen ravintola, ranskalaisuuden symboli, tuntuu elävän jonkinlaisessa muusta maailmasta eristäytyneessä umpiossa? Marseillesta saapuvan äidin ja tyttären tavoitteena on vapautua aiemman elämän kurjuudesta, mutta samalla Catherine ajautuu kierteeseen, josta vapautuminen ei enää ole mahdollista. Maailmasta rakentuu hyytävä: Andrén ravintolan lisäksi tapahtumapaikkoina ovat Gabriellen nuhruinen hotelli, sumuinen lehdetön rantamaisema Seinen varrella ja Andrén äidin (Germaine Kerjean) ankea majatalo. Loppua kohden Andrén äitikin saa väkivaltaisia piirteitä, ja yrittäessään surmata Andrén Catherine ajautuu murhaamaan viattoman Gérardin (Gérard Blain).

Jos oikein ymmärsin, Andrén ravintola on nimeltään Au Rendex-vous des Innocents, viatonten kohtauspaikka. André itse elää jonkinlaisessa naiivissa viattomuudessa, kuten myös nuori Gérard, jonka opintoja lapseton ravintoloitsija tukee. Mutta mitä viattomuus oikeastaan merkitsee? Jos Andrén avuttomuus näyttäytyy dominoivan äidin tuottamana sopeutumisena, Catherine on yhtälailla olosuhteidensa synnyttämä ja siinä mielessä näennäisessä pahuudessaankin viaton. Samaan aikaan kun länsimaissa tehtiin elokuvia nuorison kapinasta, Duvivierin draamassa nuorten kohtalo on tyly.

Image
Elokuvasta , joka Heinävedellä silloin oli menossa.
Ko. leffan juliste on muuten kaupan , mikäli joku kyseisellä julisteella haluaisi vaikka seinänsä koristaa ? :mrgreen:
Vainajan kysymys - Vain ajan kysymys.
User avatar
härkä
Posts: 7725
Joined: Tue Oct 11, 2011 2:26 am
Location: Laidun

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by härkä »

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/ece2 ... 04694e86ee
Uusi kirja paljastaa Runarin synkän rikostaustan – kuva: Oliko tämä mies Tulilahden kaksoismurhaaja?
Image
Tulilahden murhaajana pidetty Runar Holmström ajautui rikosuralle jo teinipoikana äidin kannustamana.
Raudoitettu Runar Holmström astumassa oikeuden eteen Heinäveden kansakoululla. (Kirjan kuvitusta)Raudoitettu Runar Holmström astumassa oikeuden eteen Heinäveden kansakoululla. (Kirjan kuvitusta)
Raudoitettu Runar Holmström astumassa oikeuden eteen Heinäveden kansakoululla. (Kirjan kuvitusta) CAJ BREMER / SCRIPTUM

Ainoa syytetty vuoden 1959 Tulilahden murhista on ollut sekatyömies Runar Holmström.
Syytetty surmasi itsensä kesken oikeuskäsittelyn, joten hänen syyllisyydestään ei saatu varmuutta.
Nyt selviää, kuka tuo mystinen ”mopomieheksi” kutsuttu Runar oli.
Suomen rikoshistorian kuohuttavimpiin henkirikoksiin kuuluva Tulilahden kaksoismurha avautuu uudella tavalla vasta ilmestyneessä ”elämäkerrassa”.

Lomaretkelle polkupyörillä lähteneet parikymppiset ystävykset Riitta Pakkanen ja Eine Nyyssönen katosivat mystisesti kesken matkan heinäkuussa 1959. Elokuussa heidät löydettiin surmattuina suohaudasta.

Magnus Öhmanin ”Runar Holmström Tulilahti-mördaren?” (Scriptum) paljastaa murhaajana pidetyn ja syytetyn miehen synkän rikoshistorian ankeasta lapsuudesta aina sellissä hirttäytymiseen saakka toukokuussa 1961.

”Kelvoton äiti”
Runar Holmström, jos kuka, olisi voinut syyttää syrjäytymistään ja sarjarikollista elämäänsä ankeilla kotioloilla ja kelvottomalla kasvatuksella.

Aikalaiset, jotka tunsivat perheen, ovat kertoivat kirjan tekijälle toinen toistaan huonompia muistoja yksinhuoltajaksi jääneestä Betty-äidistä ja hänen kolmesta pojastaan:

”Laiska, huolimaton, ei osannut tehdä ruokaa, jätti tiskaamatta, juoruili kylillä ennemmin kuin piti huolta kodista, jätti lapset hoitamatta...”

Rötöksistä aikanaan kiinni jääneet Runar ja hänen vanhempi veljensä Arne eivät hekään antaneet äidistään kovin mairittelevaa kuvaa heitä tutkineelle psykiatrille:

”Äiti on tukeva, suulas nainen, joka antaa itsestään erityisen primitiivisen vaikutelman ja on kohtuullisestikin arvioituna heikkolahjainen.”

Munavaras ahkerana
Aikalaiskertomusten sekä arkistoista löytämiensä poliisikuulustelujen ja pöytäkirjojen perusteella käy ilmi, että Betty-äiti jopa kannusti Runaria ja tämän veljeä rikoksiin.

Runar aloitti ”uransa” naapuritalojen kanaloista munia varastamalla. Munabisneksistä hän siirtyi varsin nopeasti murtokeikkoihin. Saalis ei ollut useinkaan kummoinen, lähinnä elintarvikkeita, tupakkaa ja jotain pieniä käyttötarpeita. Joskus saaliiksi sattui myös polkupyörä.

Perheen maine tunnettiin kylillä. Jos naapurin hevostallista hävisi riimu, sieltä tiedettiin tulla Holmströmeille hakemaan se takaisin. Äiti puolestaan auttoi poikia saaliin kätkemisessä.

Runar ryhtyi tehtailemaan murtokeikkoja tiheään tahtiin. Lyhyenä, mutta vantterana hänen onnistui tunkeutua kohteisiin pienistä ja vaikeistakin aukoista. Pian hänestä Arne-veljestä tulikin kuuluisia kotiseudullaan ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.


Väijytys ja kamppailu
Ensimmäisen vankeustuomionsa Runar sai 17-vuotiaana. Kyse oli haitanteosta virkamiehelle. Nuoren ikänsä vuoksi Runarille langetettu tuomio oli kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus.

Myöhemmin seurasi ehdottomia tuomioita muun muassa törkeistä varkauksista. Paikallislehdet maalailivat kuvaa Runarista suurrikollisena, vaikka muu Suomi ei hänestä tuolloin vielä mitään tiennyt.

Koko kansan tietoisuuteen Runar rävähti vasta marraskuussa 1959, runsas kolme kuukautta Tulilahden kaksoismurhan jälkeen.

Poliisit olivat siihen mennessä kuulustelleet ja puhuttaneet satoja ihmisiä. Osa oli ollut kiinniotettuna rikoksesta epäiltynä, osa pidätettynä, osa tutkintavankeudessa. Kaikki oli kuitenkin vapautettu näytön puutteessa.

Nyt pääepäillyksi oli noussut Runar, joka saatiin kiinni kotoaan poliisiväijytyksen ja ankaran kamppailun jälkeen.

Karkuun sellistä
Poliisilla oli koko ajan kova paine saada murhaaja kiinni. Kansalaiset olivat peloissaan ja vihaisia, lehdistö painoi päälle, samoin poliisin ylijohto.

Ratkaisua ei vaan tuntunut löytyvän ennen kuin Pohjanmaalla liikkuneet huhut olivat tulleet poliisin tietoon. Toki Runar Holmström oli poliisille entuudestaan hyvinkin tuttu paitsi murtokeikoista myös väkivaltarikoksista.

Ehdonalaiseen laskettu Runar oli helmikuussa ollut 1948 pyöräilemässä kotiin, kun hän oli kohdannut tiellä kävelleen naisen. Täysin yllättäen mies oli lyönyt nyrkein naisen ojaan.

Runar oli uhrin kimpussa, kun lähestyvästä bussista huomattiin tapahtuma. Bussi hidasti, jolloin Runar lähti paniikissa karkuun.

Jäljet johtivat pian Runariin, joka joutui jälleen pidätetyksi ja vangituksi. Miehen onnistui kuitenkin taivuttaa sellin kalterit ja paeta ikkunasta ulos. Myöhemmin kiinni jäätyään hänet tuomittiin viideksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Seurasi tyttöjä
Tulilahden murhista epäilty Runar Holmström saatiin lopulta yhdistettyä mystiseen ”mopomieheen”, jonka oli nähty seuraavan polkupyöräretkellä olleita Eine Nyyssöstä ja Riitta Pakkasta Tulilahden syrjäiselle leirintäpaikalle.

Entiseen tapaansa Runar kuitenkin kiisti kaiken – myös sen, että olisi ollut kyseisenä ajankohtana edes koko paikkakunnalla.

Poliisi ja myöhemmin syyttäjä kuitenkin vakuuttuivat siitä, että Runar oli kyseinen mopomies, joka oli murhayön iltana jäänyt seuraamaan tyttöjä näiden leiripaikan läheisyyteen.

Näyttö henkirikoksesta perustui muun muassa Runarilta löytyneeseen Mora-puukkoon, jonka todettiin jättävän vastaavan leikkausjäljen kuin mikä löytyi tyttöjen suohaudan päälle työnnetystä kuusen taimesta.

Poliisin mukaan Runaria syyllisyyttä tuki lisäksi hänen väkivaltataustansa sekä se, että uhrien omaisuutta oli löytynyt Runarin oletetun paluureitin varrelta.


”Mahdoton yhtälö”
Runarin puolustus puolestaan piti mahdottomana, että yksi mies olisi pystynyt toteuttamaan kaiken arvioituna tekoaikana:

Murhaamaan uhrit, hakemaan lapion parinsadan metrin päästä maatalosta, raahaamaan uhrit hankalassa maastossa hautapaikalle, hautaamaan uhrit, piilottamaan näiden omaisuuden eri puolille metsään ja upottamaan tyttöjen polkupyörät järven syvimpään kohtaan.

Näin varsinkin, kun toiselta paikkakunnalta kotoisin olleella Runarilla ei ollut paikallistuntemusta.

Kiisti jyrkästi
Tulilahden käräjät aloitettiin Heinäveden kirkonkylän kansakoulussa vajaa vuosi henkirikosten jälkeen. Runarin syyllisyyttä - sen enempää kuin syyttömyyttäkään - ei kuitenkaan koskaan saatu osoitettua.

Itsemurhaa jo aiemmin yrittänyt Runar hirtti itsensä toukokuussa 1961 oikeusprosessin ollessa vielä kesken. Hänet löydettiin lakanaköydestä roikkumasta sellin kaltereista.

Mitään viestiä Runar ei ollut jättänyt jälkeensä. Syyllisyytensä hän oli kiistänyt loppuun saakka.

Runar Holmströmin taustaan perehtynyt Magnus Öhman uskoo, että oikean murhaajan nimi esiintyy keskusrikospoliisin esitutkintamateriaalissa, jonka hän on käynyt läpi.

– Mutta kuinka todistaa, että juuri tuo henkilö syyllistyi murhiin vuonna 1959? Öhman kysyy.
Vainajan kysymys - Vain ajan kysymys.
Hukkanen
Posts: 152
Joined: Sat Dec 03, 2011 4:59 pm

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by Hukkanen »

Tämäkö on se suohauta, kuten uutinen kuvatekstittää?:

Image

Vai olisiko lapion kätköpaikka?

Arkistoja on pengottu, mutten ole vakuuttunut synteesin lopullisuudesta.

ETP-on näköjään kokonaan saatavilla. Ehkä myös Hejaciin, jotta voisimme yrittää täälläkin?
User avatar
härkä
Posts: 7725
Joined: Tue Oct 11, 2011 2:26 am
Location: Laidun

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by härkä »

Tarkoitetaanko jutussa tähän mennessä vapautettuja aineistoja , vai olisiko tosiaan niitä vielä julkistamattomia vapautettu ?
Tai annettu ainoastaan tietyille tahoille ?
Voisihan tuota tiedustellakin.

Ja lapion löytöpaikalta on tuo kuva.
Vainajan kysymys - Vain ajan kysymys.
User avatar
will
Posts: 2814
Joined: Tue Oct 11, 2011 11:47 am

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by will »

Ennakkotilasin kirjan. Tarkistan viitteet, jahka saan sen. Katsotaan sitten, onko Tulilahdesta ollut käytettävissä muutakin tutkintamateriaalia kuin maakuntamuseoon talletettua aineistoa, jonka kopiot ovat Arkistossa.
User avatar
härkä
Posts: 7725
Joined: Tue Oct 11, 2011 2:26 am
Location: Laidun

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by härkä »

https://www.heinavedenlehti.fi/paikalliset/4312928
Image
En ole salapoliisi, enkä dekkaristi vaan historioitsija henkeen ja vereen, sanoo Teemu Keskisarja, jonka seuraava kirja käsittelee Tulilahden tapahtumia

Kaisa Kautto, Teemu Keskisarja ja Eeva Tammi kiersivät viime viikolla haastattelemassa ihmisiä ja tutustumassa paikkakuntaan. Kautto ja Tammi ovat Keskisarjan palkkaamia tutkimusapulaisia. EIJA KVINTUS
Historioitsija, yrittäjä Teemu Keskisarja kerää avustajineen paikallistietoa 1950-60-lukujen Heinävedestä tulevaa kirjaansa varten. Tutkijaryhmää kiinnostaa erityisesti Tulilahden murhan aikaiset tapahtumat vuonna 1959.


Teemu Keskisarjakin kirjoittaa aiheesta.
Kahdelta vuosikymmeneltä.
Saa nähdä, mikä on tulokulma ? Ja mitä kaikkea kolmikon korviin kantautuu ?
Vainajan kysymys - Vain ajan kysymys.
User avatar
will
Posts: 2814
Joined: Tue Oct 11, 2011 11:47 am

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by will »

härkä wrote: Thu Aug 26, 2021 10:09 am Tarkoitetaanko jutussa tähän mennessä vapautettuja aineistoja , vai olisiko tosiaan niitä vielä julkistamattomia vapautettu ?
Tai annettu ainoastaan tietyille tahoille ?
...
Kirjan liitteen mukaan tekijän käytettävissä ovat mm. olleet Heinäveden käräjäoikeuden neljän asiaa käsitelleen istunnon pöytäkirjat ja KRP:n digitoitu tutkinta-aineisto. Lähdeluettelossa on 59 nimikettä. Yhteensä todistuksia on pöytäkirjoissa 62, joista kolme oli uudestaankuulemista. Todistajanlausunnot on lyhentäen referoitu ja osin kommentoitu, mutta sanatarkkoja todistuksia tai kuululustelupöytäkirjojen tekstejä ei esitetä.

Magnus Öhmanin teos on merkittävä lisä tapausta koskevaan julkiseen tietoon, ja mielenkiintoinen lukea muutenkin. Hän lausuu toiveen, että poliisi tutkisi jutun uudelleen. Hän arvioi myös alkuperäistä poliisitutkintaa, syyttäjän toimia, oikeudenkäyntiä ja lehdistön osuutta. Oikeuden puheenjohtaja olisi voinut selvemmin ilmaista kantansa Runar Holmströmin syyttömyyteen, jolloin jutussa todennäköisesti olisi annettu lautamiestuomio, ja oikeuden erimielisyys olisi tullut julkiseksi.

Mielenkiintoinen aihetodiste Holmströmin syyttömyyden puolesta on, että hän oli luonteeltaan keräilijä, joka ei heittänyt pois mitään kerran haltuunsa saamaa. Hänen kätköjään löydettiin kaikkiaan parikymmentä, eikä mistään niistä Tulilahden murhiin liittyvää esineistöä.

Hejacissa on jäsenten luettavissa järjestyksessä ensimmäisen oikeudenistunnon pöytäkirja, mihin sisältyy 31 todistajanlausuntoa. KRP:n tutkinta pitäisi saada nähtäväksi mahdollisimman laajana. Sitä ennen ilmestynee historioitsija Keskisarjan teos.
User avatar
-Uta-
Posts: 5925
Joined: Mon Sep 22, 2014 12:55 pm

Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959

Post by -Uta- »

https://yle.fi/uutiset/3-11404472
21.6.2020


Image
Tulilahden tapauksen esitutkintamateriaaliin kuuluu lehtileike, jossa tutkinnanjohtaja Arvi Vainio vakuuttaa, että syyllinen saadaan kiinni.
Kuva: Keskusrikospoliisi
Post Reply