Elokuva oli tositapahtumiin perustuva ja todella koskettava. Se kertoi siskoksista jotka vuosikymmeniä myöhemmin hakivat oikeutta pikkusiskolleen joka oli alle 2 vuoden ikäisenä kuollut äitipuolensa väkivallan uhrina.
Olen jo pidemmän aikaa ajatellut että pieni baby Carolyn ansaitsee oma ketjunsa...
Joulukuun 5, 1955. Noin kello yhdeksän aikaan aamulla Colleen Stubblefield ryntäsi sisälle Lubbockissa sijaitsevan
West Texas Hospitalin ensiapuasemalle sylissään pieni tyttö nimeltään Carolyn. ”Hän löi päänsä”, Colleen sanoi,
”Hän löi päänsä pudotessaan sängystä”. Pieni Carolyn, vähän alle kaksivuotias tyttö, oli jo vaipunut koomaan.
Tytön jokaista henkäystä seurasi vaikerrus, hänen pupillinsa olivat laajentuneet ja hänen ihonsa oli kalpean sininen.
Tohtori Allen T. Stewart, lääkäri joka kutsuttiin ensiapuun, imi tytön keuhkoista verta ja limaa.
Hoitaja laittoi tiputusputken kiinni tytön kyynärvarteen ja piti samalla pienestä kädestä kiinni, ettei se heiluisi.
Tytön päälle levitettiin lämpöpeite, kun hänen ruumiinlämpötilansa yllättäen laski. Tytön kallosta otettiin röntgenkuvat.
Harmaahiuksinen tohtori Stewart tunnettiin hyvin Lubbockin lääkäriympyröissä. Hän oli entinen pääkirurgi,
entinen synnytys- ja gynekologiosastojen johtaja sekä Texasin lääkäriliiton entinen puheenjohtaja.
Noihin aikoihin edes hänen arvoisensa lääkäri ei juurikaan pystynyt auttamaan kallonmurtumapotilasta.
Kaupungissa ei ollut hermokirurgia eikä kirurgiaan sopivaa varustusta; Tietokonetomografiaa ei oltu edes keksitty.
Sairaalalla ei ollut edes tarpeeksi pientä hengityskonetta Carolynille. Lubbockin palokunta toi kaupungin ainoan keuhkokoneen (iron lung) siltä varalta, että tyttö tarvitsisi apua hengityksessä.
Kun tohtori Stewart oli tutkinut Carolynin, hän kirjoitti alustavan diagnoosin tytön sairaalaraporttiin: ”aivovamma”.
Kun myöhemmin henkilö toisensa jälkeen koitti saada jotain selkoa kiireellä kirjoitetusta ja ajan haalistamasta töherryksestä, kiinnitettiin huomiota vielä toiseen hänen tekemäänsä merkintään.
Tohtori Stewart oli kirjoittanut, että Carolynilla oli tumma hiertymä oikean silmäluomen yläpuolella.
Toinen ruhjevamma, joka oli n. 5 cm pitkä, löytyi hänen kaulansa vasemmalta puolen.
Hänen reisiensä etupuolilta löytyi vielä kaksi muuta ruhjevammaa, molemmat kooltaan n. 7.6 cm x 7.6 cm.
Carolynin kokoisella pikkulapsella sen kokoiset ruhjeet olivat varmasti näyttäneet todella suurilta.
Mikäli tohtori Stewart mielessään päätyi näistä jonkinlaiseen lopputulokseen, hän ei sitä kirjannut ylös.
Siihen aikaan vain muutama lääkäri oli kuullut termin ”lapsen pahoinpitely” ja vaikka olisi kuullutkin,
laki ei velvoittanut heitä ilmoittamaan siitä eteenpäin.
”Se oli hyvin erilaista ja hyvin naiivia aikaa” eräs Lubbockin lääkäri on sanonut. ”Kun lapsen vanhemmat sanoivat että lapsi oli satuttanut itsensä tipahdettuaan sängystä, me yleensä uskoimme heitä.”
Joten kun tämä pieni tyttö veti viimeisen hengenvetonsa iltapäivällä kello 17:50, tohtori Stewart laati kuolintodistuksen merkiten kuolinsyyksi tapaturman.
Carolyn, Debra ja Kay. Carolyn keskellä.
Hautajaiset
Carolyn McMorrisin hautajaisiin osallistui ehkä tusina surijoita. "Bull" (Carolynin isä) ja Colleen (Carolynin äitipuoli),
joiden sukulaiset sanoivat olevan surun murtamat, eivät saapuneet paikalle.
Carolyn haudattiin kaupungin hautausmaan syrjäiseen nurkkaan.
Kun hänen hautakivensä pystytettiin, siihen oli vahingossa kaiverrettu väärä kuolinvuosi 1956, kun siinä olisi pitänyt lukea 1955. Tuskin moni kuitenkaan huomasi virhettä.
Carolynin perhe muutti pois Lubbockista eikä enää vieraillut pikku Carolynin haudalla. Ne jotka hänet joskus tunsivat alkoivat pian kuolla vanhuuteen, muistot haalistuivat. Todisteet hävisivät...vanhoja asiakirjoja heitettiin menemään.
Mitä tapahtui pikku Carolynille joulukuun 5. 1955...
Kay ja Debra olivat keittiössä, kun he kuulivat, mitä olohuoneessa tapahtui.
Carolyn oli puettu ja Colleen yritti laittaa hänelle kenkiä jalkaan. Carolyn ei halunnut kenkiä jalkaansa, joten hän kipristeli varpaitaan. Colleen alkoi silmin nähden hermostua tähän. Carolyn taas alkoi selvästi aavistamaan Colleenin kasvavan turhautumisen ja alkoi itkeä. Tytöt saapuivat oviaukolle katsomaan, mitä tapahtui, ja näkivät, kuinka Colleen läpsi ja ravisti Carolynia.
Carolyn näki siskonsa ovella ja hän ojensi kätensä heitä kohti, jotta he nostaisivat hänet syliinsä ja lohduttaisivat häntä. Juuri kun tytöt olivat nostamassa Carolynin syliinsä, Colleen nappasi Carolynin reisistä ylös ja heitti hänet huoneen poikki.
Carolyn iski päänsä tuoliin sekä vanhaan keinutuoliin. Colleen nosti tajuttoman Carolynin ylös ja vei hänet kylpyhuoneeseen, jossa heitti vettä Carolynin kasvoille, jotta hän heräisi. Carolyn ei reagoinut. Colleen laittoi tytöt autoon ja ajoi West Texas Hospitaliin, jossa Colleen kertoi, että Carolyn oli tippunut sängyltä. Tohtori Allen T. Stewart oli hoitavana lääkärinä. Carolyn oli vielä juuri ja juuri elossa kun tohtori Stewart hoiti häntä, mutta Carolyn kuoli noin kello kuuden aikaan samana iltana.
Seuraavana päivänä Debra ja Kay olivat biologisen äitinsä Mildred Johnsonin luona, ja he kertoivat tälle kaiken, mitä oli tapahtunut. Tyttöjen äiti vei tytöt poliisiasemalle, jotta tytöt antaisivat tapahtuneesta lausunnon poliisille.
Kun tytöt saapuivat poliisiasemalle, he eivät sanoneet sanaakaan. Poliisi sanoi tyttöjen äidille, että hän ei voinut tehdä mitään, koska tytöt eivät antaneet lausuntoa, ja vaikka olisivatkin antaneetkin, tytöt olivat aivan liian nuoria, jotta heidän sanaansa voisi luottaa. Äiti vei lapset mukanaan ja sanoi tytöille, että asiasta olisi turha puhua enää sen jälkeen. (Ei ole löytynyt todisteita siitä, että Mildred olisi vienyt tytöt poliisiasemalle, eikä kukaan eläkkeellä oleva poliisi vastaa äidin kuvausta siitä poliisista, jonka luona he silloin kävivät.)
Debra ja Kay lapsena (Naisesta en ole varma kuka hän on)
Siskosten elämä
Viisitoistavuotiaana Kay lopetti koulun ja muutti pois kotoa. Hän päätyi San Franciscoon.
Debra taas nai neljätoistavuotiaana teinipojan, jonka oli tavannut New Mexicossa vain päästäkseen pois kotoa ja pystyäkseen aloittamaan oman elämän.
Köyhinä ja kouluttamattomina tytöt eivät olleet valmiita aikuiseen elämään.
Heidän elämänsä oli holtitonta. Debra synnytti pojan, mutta menetti huoltajuuden lapsen isänäidille.
Kay ei koskaan saanut lapsia. Eräs mies pahoinpiteli hänet niin pahasti hänen ollessaan raskaana, että hän sai keskenmenon. Molemmat tytöt rakastuivat aina aggrssiivisiin miehiin. Eräs mies jopa ampui Debraa rintaan.
Myöhemmin Debralla oli suhde mieheen, joka sekä hakkasi häntä että ryösti kaupan, minkä seurauksena myös Debra sai ehdollisen tuomion. Aikanaan molemmat siskokset olivat sairaalassa itsemurhayritysten takia. Debra yritti riistää hengen itseltään yliannoksella laihdutuspillereitä, aspiriinia ja ulostuslääkkeitä, kun taas Kay otti sekaisin unilääkkeitä ja alkoholia.
Psykologit ovat sanoneet, ettei ole harvinaista, että pahoinpidellyt lapset koittavat koko ikänsä voittaa pahoinpitelevän vanhemman rakkauden. Vaikka Kay ei juurikaan puhunut Colleenin ja Bullin kanssa, Debra teki kolmekymppisenä sovinnon heidän kanssaan. Asuessaan New Mexicossa hän lähetti Colleenille kukkia äitienpäivänä ja vieraili heillä jouluna. Hän jopa keräsi rohkeutensa erään vierailun aikana ja kysyi Colleenilta hänen muistojaan Carolynista. Colleen oli katsonut häntä lempeästi ja sanonut ”Debra, kultaseni, sinä tiedät että en koskenut siihen lapseen.”
Kun Kay sitten halusi tehdä astrologisen kartan Carolynista ja siitä, millainen elämä hänellä olisi ollut, Debra lupautui etsimään Carolynin syntymätodistuksen. Debra pyysi sairaalalta Carolynin tiedot. Lääkäri oli ensin tuijottanut papereita hiljaa ja sitten kysynyt Debralta: ”Kuka tappoi tämän lapsen? Jos kysytte minulta, näyttäisi siltä että joku hakkasi tämän lapsen kuoliaaksi.” Se oli käännekohta Debralle. Vihdoin hän uskoi Carolynille tapahtuneen todeksi; hänen muistonsa eivät olleet kuvitelmaa.
1990 tutkinta avataan uudelleen
Kay Clarke otti yhteyttä Lubbockin poliisiin, ylikonstaapeli Randy McGuireen, kysyäkseen vanhoista asiakirjoista ja siitä, mitä tapahtui hänen pikkusiskonsa murhan tutkimuksille. McGuire lupasi tutkia arkistoja, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään muistikuvaa kyseisestä tapauksesta.
Kun siskokset saapuivat tapaamaan ylikonstaapeli McGuirea, hänen oli kerrottava heille, että mitään ei ollut löytynyt. Tutkintaa ei ollut koskaan avattu, eikä poliisilta löytynyt mitään vanhoja valokuviakaan Carolynista.
Naiset kertoivat McGuirelle lapsena kohtaamistaan raakuuksista.
Colleen oli päivittäin hakannut heitä nyrkillä, partaveitsen teroitushihnalla tai puutarhaletkulla. Kun Bull lähti töihin aamulla, Colleenin raivo nousi. Jos tytöt tekivät pienenkin virheen, Colleen haukkui heitä sioiksi ja huoriksi ja hakkasi heitä lisää. Kerran Colleen tunki niin paljon perunamuusia Carolynin suuhun että hän alkoi kakoa, sitten läpsi häntä kunnes Carolyn tipahti korkealta tuoliltaan. Kerran Colleen mursi Kayn nenän metallilusikalla, kun Kay ei halunnut syödä kaikkia papujaan, ja kerran pakotti Debran syömään kokonaisen saippuapalan. Erään toisen kerran Colleen pakotti Kayn syömään oman oksennuksensa, kun Kay alkoi voida pahoin pahoinpitelyn seurauksena. Colleen poltti tyttöjä silitysraudalla, jos he eivät siivonneet taloa hänen sääntöjensä mukaan.
Naapurit eivät koskaan huomanneet mitään. Jos tytöt valittivat isälleen pahoinpitelyistä, isä hakkasi heitä vielä vähän lisää sanoen, etteivät he arvostaneet äitipuoltaan.
Aina kun he palasivat oikean äitinsä Mildredin luokse, tytöt rukoilivat, että äiti ei palauttaisi heitä takaisin, mutta joka kerta Mildred niin teki.
Ajan saatossa pahoinpitelyt kuitenkin vähentyivät, mutta eivät loppuneet.
Arkku
Piirisyyttäjä Travis Ware sai oikeudelta luvan kaivaa ylös Carolynin arkku.
Sen sanottiin olevan rahantuhlausta, koska hautausmaan työntekijät epäilivät, että niin monen vuoden jälkeen maasta löytyisi todennäköisesti vain pienen arkun messinkikahvat. Siitä huolimatta kahden päivän ajan Texasin Teknillisen Yliopiston antropologian professori ja hänen kaksi avustajaansa kaivoivat varovasti maata arkun kohdalta.
He olivat hämmentyneitä osuessaan pieneen arkkuun. Vielä enemmän he hämmentyivät siitä, että kun he aukaisivat arkun, sen sisältä paljastui täydellisesti säilynyt pienen lapsen luuranko.
Luissa oli vielä kiinni repaleisia palasia Carolynin hautajaismekosta; Searsin merkki näkyi vielä kauluksessa. Kukaan ei osannut sanoa miksi arkku ei ollut maatunut, ehkä siksi, että se oli haudattu kuivaan mäenrinteeseen. Oli miten oli,
löytö oli uskomaton onnenpotku. Jos ruumis olisi maatunut kokonaan, eikä sitä olisi voitu tutkia uudelleen, syyttäjällä ei olisi ollut mitään pohjaa jutulle.
Piirisyyttäjä Ware kutsui kolme rikosteknistä patologia paikalle tutkimaan luurankoa. Patologit totesivat, että Carolynille oli tapahtunut jotain todella hirveää. Carolynin paksussa takaraivon luussa oli 8,9 cm murtuma.
Eräs patologi kertoi että, ainut kerta kun hän oli aiemmin nähnyt vastaavan murtuman, oli kun lapsi oli voimakkaan kolarin seurauksena lentänyt edestakaisin autossa.
Lapsi voisi saada samankaltaiset vammat, jos hän tipahtaisi talon katolta, tai jos hänet paiskattaisiin voimakkaasti jotain kovaa vasten.
Tällä välin pääapulaissyyttäjä Rebecca Atchley koitti kasata Carolynin repaleista hametta kasaan, jotta saisi sen analysoitavaksi. Laboratoriosta tuli tieto, että hame oli alunperin ollut kaksivärinen, liila ja keltainen, aivan kuten Kay ja Debra muistivat.
Todisteet eivät kuitenkaan ollet vielä erityisen vahvat. Täytyi vielä vahvistaa väite, että Colleen McMorris omasi väkivaltaisen luonteen. Kuinka muuten valamiehistö voisi olla varma, ettei murhan takana ollutkaan Bull, jolla sentään oli rikosrekisteri.
Muutama viikko ennen oikeudenkäynnin alkua piirisyyttäjä Ware sai puhelun.
Soittaja oli Hettie Whitfield. Hän oli ollut hoitajana sinä aamuna, kun Carolyn oli tuotu sairaalaan.
88- vuotias Whitfield kertoi Warelle olleensa paikalla tohtori Stewartin tutkiessa Carolynin. Hän muisti tapauksen hyvin, koska hänen isäpuolensa oli pahoinpidellyt häntä lapsena. Kun tämä pieni tyttö tuotiin sairaalaan, hän oli heti arvannut tapahtuneen, eikä ollut saanut asiaa mielestään.
Hettie muisti muutakin, hän muisti Colleenin kasvot: ”Hän oli niin kylmän ja välinpitämättömän näköinen, etten ole koskaan vastaavaa nähnyt.”
Oikeudenkäynti
Kun syytteet nostettiin, Colleen asui Bullin kanssa Nicoma Parkissa, Oklahoma Cityn lähellä. Hän oli pitänyt siellä yläasteen ruokalaa 13 vuoden ajan.
Kahden tytärpuolensa lisäksi hänellä ja Bullilla oli kaksi yhteistä lasta, tyttö ja poika.
Lapset vakuuttivat, että heidän äitinsä oli kasvattanut heidät oikeudenmukaisesti ja läimäyttänyt kädellään vain heidän käyttäydyttyään todella huonosti.
Colleenin naapurit vakuuttivat, että hän oli herttainen, isoäitimäinen rouva ja hänen luonteensa oli todella lempeä.
He olisivat mielellään antaneet Colleenin vahtia omia lapsiaan.
Poliisikin myönsi, että Colleenissa ei ollut havaittavissa minkäänlaista agressiivisuutta. Muutamaa liikennerikkomusta lukuunottamatta hänen rekisterinsä oli täysin puhdas.
Mitä sitten taas tuli todistajiin, siskokset Kay Clarke (43) ja Debra Callarman (41) eivät olleet aivan ihanteellisia.
He olivat ketjupolttavia ja kouluttamattomia maalaisnaisia. He olivat kokeneet osansa juopottelevista miehistä, avioeroista ja itsemurhayrityksistä ja heillä oli ollut vaikeuksia viranomaisten kanssa.
Kay oli kerran pidätetty huumeiden hallussapidosta, Debra taas oli ollut osallisena murtovarkauteen.
Eräässä elämänsä vaiheessa Kay oli nukkunut autossaan .38-kaliiperisen käsiaseen kanssa, Debra taas oli nukkunut viemärissä.
Kun he nostivat syytteet Colleenia vastaan, Kay asui kolmannen aviomiehensä kanssa pienessä asunnossa lähellä Oklahoma Cityn lentokenttää, Debra taas asui neljännen aviomiehensä kanssa asuntovaunussa New Mexicon Hobbsissa.
Muutama kuukausi ennen oikeudenkäyntiä epätoivoinen Debra oli mennyt syyttäjän luokse ja sanonut harkitsevansa itsemurhaa. Hän edelleen pelkäsi Colleenia niin valtavasti. Syyttäjä Atchley järjesti Debralle paikan psykiatrisessa sairaalassa, jotta hän olisi tarpeeksi kunnossa todistaakseen Colleenia vastaan.
TV-ryhmät kuvasivat siskoksia ja heidän miehiään näiden saapuessa sisälle oikeustaloon.
Pian saapuivat Colleen ja Bull. Vastapuolet eivät keskustelleet keskenään. Välttääkseen Bullin ja Colleenin sekä suvun kohtaamisen, siskokset siirtyivät todistajanhuoneeseen odottamaan.
Siskokset eivät malttaneet odottaa, että he pääsisivät todistamaan ja puhumaan suunsa puhtaiksi.
Kay todisti ensimmäisenä ja kertoi koko tarinan Carolynin kuolemasta. Valamiehet istuivat paikoillaan suu auki,
pari naisvalamiestä kuuntelivat kyyneleet silmissään.
Puolustus teki kaikkensa vähätelläkseen Kayn todistusta. Se veti esiin Kayn sairaalatiedot, ja sen, kuinka monta kertaa Kay oli ollut paikkaamassa itseään miesten lyöntien jälkeen.
Patologien todistuksen jälkeen Debra nousi todistajanaitioon.
Hän oli niin hermostunut, että hänen jalkansa melkein pettivät alta kun hän käveli todistajanaitioon.
Hänen todistuksestaan oli vaikea saada selvää, koska suurimman osan ajasta hän nyyhkytti käsiinsä.
Hän sanoi tietävänsä, että todistaessaan hän vieraannutti itsensä ainoasta perheestä jonka oli koskaan tuntenut.
Kun puolustaja ehdotti, että tyttöjen äiti Mildred olisi aivopessyt heidät, tai he Kayn kanssa nostivat syytteet vain saadakseen kuuluisuutta, Debran ääni muuttui: ”Olen täällä, koska Carolyn tapettiin, tiedän kuinka se tapahtui.”
Robert Pynoos, psykiatrian professori, todisti, että aikuisilla voi olla lähes virheettömiä muistikuvia lapsuuden traumaattisista kokemuksista.
Vastineeksi puolustaja Holden kutsui kaksi todistajaa, kliinisen psykologin ja kokeellisen psykologin, jotka todistivat,
että olisi epätodennäköistä, että niin pienet lapset kun Debra ja Kay olivat voisivat kuvailla elämäänsä niin tarkasti ilman, että heitä olisi ohjattu.
Viimeisenä todistajavuorossa oli Colleen. Astuessaan todistajanaitioon hän hymyili lempeästi valamiehistölle ja asianajajalleen. Hän todisti saman, mitä oli todistanut jo neljän vuosikymmenenen ajan.
Hän sanoi, että sinä joulukuun aamuna vuonna 1955 hän kuuli tömähdyksen makuuhuoneesta. Kun hän meni tarkistamaan asian, hän löysi Carolynin makaavan liikkumattomana maassa. Hän myös mainitsi, että hänellä ei ollut mitään muistikuvaa vanhempiensa murhasta ja itsemurhasta vuonna 1935.
Syyttäjä ei liiemmin yrittänyt pelotella Colleenia, syyttäjä ei halunnut että valamiehistö alkaisi säälimään häntä, mutta kun Colleen astui pois todistajanaitiosta, jotkut valamiehet laittoivat merkille erään seikan: Colleen oli yhtä rauhallinen poistuessaan aitiosta kun sinne mennessäänkin. Kertaakaan he eivät nähneet hänessä minkäänlaista katumusta koskien Carolynin kuolemaa, eikä hän kertaakaan vuodattanut kyyneltäkään...oli kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia edes muistaa koko tyttöä.
Siskokset
Tuomio
Viiden tunnin harkinnan jälkeen, valamiehet palasivat päätöksensä kanssa. Tuomio oli viisi vuotta ehdollista vankeutta taposta(*). Tuomiota annettaessa käytettiin vuoden 1955 aikaista lainsäädäntöä. Oikeussalissa ihmiset huokaisivat kun tuomio luettiin. Debra ja Kay pitelivät toisiaan kädestä ja itkivät. Bull oli hämmentynyt ja kyseli: ”Syyllinen? Sanoivatko he että syyllinen?.” Colleen pudisti päättään hämmentyneenä. Vapaana naisena Colleen käveli Bullin syliin. TV-kameroille hän totesi: ” Rakastan edelleen Debraa ja Kayta, mutta ne tytöt ovat sairaita. He tarvitsevat apua näiden valheiden takia.”
Myöhemmin eräänä kesänä Debra ja Kay palasivat takaisin Lubbockiin.
He tulivat uudelleen hautaamaan pikkusiskonsa jäännökset. He ostivat kaksi nallekarhupehmolelua ja laittoivat ne Carolynin arkkuun. ”Halusimme hänellä olevan seuraa. Toinen nallekarhu kuvaa minua ja toinen kuvaa Kayta. Emme halua että hän on enää yksinäinen.”
Lähes kaikki, jotka olivat mukana tutkinnassa, olivat saapuneet paikalle.
Carolyn Yuonne McMorrisin hautakivi
Käänsin suurimman osan tästä jutusta eräältä sivulta jo n. vuosi sitten ja juttu jäi vähän ns."piirongin laatikkoon".
Sitten kävikin niin että kun palasin jutun pariin, lähdesivu olikin tehty uusiksi ja alkuperäinen teksi kadonnut joten olemassa on vain tämä teksti.
Tapauksesta on harmillisen vaikea löytää tietoa netistä vaikka tapauksesta on tehty elokuvakin...
Esim. Colleenista ja isä-Bullista en löytänyt muuta kuin alla olevan hautakiven kuvan. Hautakivessä ei ole ollenkaan Colleenin kuolinaikaa, eli mahtoiko hän olla kuvanottohetkellä vielä elossa...Voi olla vieläkin.
Tyttöjen äidistä Mildredistä en löytänyt yhtään kuvaa.
(* Alkuperäisessä tekstissä tuomio oli murder without malice. Suomensin sen nyt tapoksi, mutta en ole varma onko se paremminkin esim. kuolemantuottamus.)
Lähteet:
http://www.apromisetocarolynmovie.blogspot.fi/ (tämä sivu oli muuttunut vuoden aikana)
http://www.cemeteries-of-tx.com/Feature/Feature3.html
http://www.chron.com/CDA/archives/archi ... -1955.html
http://www.findagrave.com/cgi-bin/fg.cg ... d=54631453
