Re: Tulilahti (Heinävesi) v. 1959
Posted: Wed Oct 28, 2020 9:38 pm
Kertaus on jne.
”Savon Lapuaksi” nimetyn Heinäveden kunnallislautakunnan sosiaalidemokraattinen esimies Onni Happonen murhattiin kyydityksen päätteeksi syyskuun ensimmäisenä maanantaina 1930. Onni Happosen pahoinpidelty ruumis virui matalassa metsähaudassa Heinäveden Papinniemessä lähes kaksi vuotta. Happosta oli ammuttu päähän takaapäin. Kyyditsijät olivat repineet Happosen vasemman käden sormet irti kämmenluusta ja asettaneen ruumiin päälle muurahaispesän.
Happosen surmasta tuomittiin työmies Otto Pakarinen ja vahtimestari Anselm Puustinen Heinävedeltä. He olivat kuitenkin maksettuja uhrilampaita. Onni Happosen todennäköisiä tappajia ei saatu koskaan kiinni.
Onni Happosen kohtaloksi tuli hyväosaisten viha. Heinäveden vähäosaiset olivat valinneet sanavalmiin Happosen edustajakseen kunnan luottamustehtäviin. Vuonna 1930 Onni Happonen oli vasta 31-vuotias, mutta johti jo kunnallislautakunnan (nykyinen kunnanhallitus) esimiehenä vasemmistoenemmistöisen (14–9) kunnan talousasioita.
Tätä poliittista voimaa hän käytti esimerkiksi verottamalla suurtilallisia ankarimman mukaan. Erityisesti Happosta vihasivat talolliset Leo Pelkonen ja Evert Sallinen sekä nimismies Onni Hartio. Taksoituslautakunta oli määrännyt Emil Sallisen perinnölle ankaramman veroasteen. Happonen oli tuolloin lautakunnan jäsen. Kotilanmäen Pelkonen oli jättänyt ilmoittamatta verotukseen suurimman osan miljoonaperinnöstään. Happonen valvoi kunnan etuja, ja Pelkonen joutui pulittamaan perinnöstään suuren osan kunnan kassaan. Nimismies Onni Hartio hävisi Happoselle tieriidan. Tien oli rakentanut Happosen johtama työporukka. Hartio väitti tietä liian kapeaksi, ja komensi miehet lisätöihin Happosen laskuun. Happonen valitti nimismiehen päätöksestä lääninoikeuteen. Hartio sai kaivaa ylimääräiset tientekorahat omasta pussistaan. Happonen leimattiin kommunistiksi. Kommunisti hän tuskin oli, mutta epäilemättä herkästi kiivastuva ja jyrkkäotteinenkin ajaessaan hyväksi katsomaansa linjaa Heinäveden kunnallispolitiikassa.
Happonen sai tutustua ”Lapuan lakiin” ensimmäisen kerran 3. heinäkuuta 1930. Iltamyöhäisen kotitarkastuksen päätteeksi Leo Pelkonen sekä suojeluskunnan paikallispäällikkö Aulis Hänninen ja maanviljelijä Matti Luostarinen kyyditsivät Happosen ja köyhäinhoitolautakunnan esimiehen Emil Luostarisen Liperin Pöytälahteen. Liperin kyyditys oli varoitus järeämmistä toimenpiteistä, elleivät miehet luopuisi luottamustoimistaan. Lapualaisten organisoima kansalaiskokous vaati 9.8. valtuustoa erottamaan 12 sosiaalidemokraattista jäsentä. Happonen erotettiin vastoin tahtoaan. Hän ei pitänyt itseään kuitenkaan eronneena.
Heinäveden lapualaiset siirtyivät lopullisen ratkaisun tielle. Leo Pelkonen ja Aulis Hänninen ryhtyivät organisoimaan Happoselle kyytiä itärajan taakse. Apuun pyydettiin lapualaiset aateveljet Kuopiosta. Suomen Lukon kuopiolaiset johtomiehet, aluepäällikkö majuri Hugo Kahva, liikemies V. A. Niinivaara ja piiriasiamies, hovioikeuden auskultantti Uolevi Kotilainen nähtiin liikuskelemassa Heinävedellä. Yhdysmiehenä ja organisaattorina Kuopiossa toimi liikeapulainen Edvard Kuvaja. Ratkaiseva yhteenotto suunniteltiin valtuuston seuraavaksi kokouspäiväksi syyskuun ensimmäiseksi. Iskuryhmään lähti Kuopiosta kaksi autoa ja seitsemän miestä. Happonen varautui pahimpaan: hän hankki Mauser-pistooliinsa panoksia. Ostolupa hankittiin nimismieheltä, panokset Ratian kaupasta kirkonkylältä. Kun käytön aika tuli, osoittautuivat panokset kelvottomiksi.
Syyskuun 1. päivänä kirkonkylässä oli väkeä. Huhu mahdollisesta kyydityksestä oli kiirinyt ympäri pitäjää. Ulkopaikkakuntalaisiakin oli 50–60, heistä suurin osa Kuopiosta. Lapualaisjoukko tuli kunnantalolle, kun valtuuston kokous oli hajoamassa. Miehiä tuli myös sisälle. Muiden vasemmistovaltuutettujen tavoin Happonen pyrki ulos talosta. Leo Pelkonen sulki Happosen tien. Happonen perääntyi ja yritti soittaa apuun konstaapeli Onni Piirosen. Se ei onnistunut. Suojeluskunnan paikallispäällikkö Hänninen oli kieltänyt yhdistämästä puheluja kunnantalolle.
Happonen hyppäsi kunnantalon ikkunasta pistooli ampumavalmiina sadetakin alla. Takapihalla piikkilanka-aita katkaisi paon. Happonen aikoi hädissään yrittää vapauteen väkisin etupihan kautta. Talollinen Erkki Koponen yritti pysäyttää Happosen, jolloin tämä laukaisi aseensa olkansa yli. Panos oli viallinen, nalli tupsahti vaimeasti ja luoti jäi piippuun. Väkijoukko kuitenkin kuuli sen. Lapualaisjoukko hyökkäsi Happosen kimppuun ja väkivalloin kiskoivat häntä autoja kohti. Happosen henkivartijat yrittivät estää, mutta turhaan.
Nimismies Hartio oli vetäytynyt kunnantalon sivuhuoneeseen. Valtuutettu Pekka Mikkonen tuli pyytämään, että Hartio pelastaisi Happosen. Hartio hakikin Happosen ja ilmoitti pidättävänsä tämän ampumisen vuoksi.
Happonen halusi mennä putkaan suorinta tietä pihan poikki. Matti Luostarinen ja Leo Pelkonen vaativat, että oli kuljettava maantiellä seisovan väkijoukon läpi. – No, mennään sieltä mistä kansa vaatii, nimismies Hartio vastasi nykäisten Happosen kohti väkijoukkoa ja talutti hänet suoraan kyyditsijöiden käsiin. Aseistettu Hartio ei tehnyt elettäkään, kun Matti Luostarinen, Leo Pelkonen, Frans Ranta, Evert ja Eero Sallinen ja Matti Tuovinen tarttuivat ja paiskasivat hänet autoon. Happonen rimpuili ulos autosta. Hänet ruhjottiin lyönnein takaisin. Kolmen kyyditysauton letka lähti liikkeelle.
Onni Happosen katoamisen jälkeen lapualaisten uho kasvoi. Kaksi päivää kyydityksen jälkeen Heinäveden lapualaiset tulittivat kiväärein Pölläkän koulun opettajan Anna Turkian asuntoa. Yksi luoti pysähtyi vuodepatjaan. Lapualaisten ”epäisänmaalliseksi” luokittelema opettajatar oli sosiaalidemokraattien kansanedustajan Matti Turkian tytär. Matti Turkian suureksi erheeksi taas langetettiin osuus sisällissodan aikaiseen punaiseen terroriin. Anna Turkiaa ei nähty sen koommin Pölläkällä. Nuori opettaja pakeni Helsinkiin.
Heinäveden ilmapiiri kiristyi ahdistavaksi. Epämääräiset huhut lainehtivat. Happosen jutun todistajia peloteltiin kuolemalla. Tutkinta eteni vitkastellen. Tutkintaa hidasti virkavallan myötäsukaisuus lapualaisia kohtaan. Happosen omaiset ja Heinäveden sosiaalidemokraatit vaativatkin, että jutun tutkintaan on saatava objektiivisempi henkilö kuin nimismies Onni Hartio.
Sisäministeri määräsi tutkijaksi poliisitarkastaja Hanno Kunnaksen. Tutkinta alkoi edetä. Lokakuussa 1930 Happosen kuopiolaiset kyyditsijät ilmoittautuivat Kunnakselle. Selvisi, että Happosen kyyditys oli suunniteltu elokuun viimeisenä päivänä Kuopion Seurahuoneella Heinäveden lapualaisten pyynnöstä.
Piakkoin Kunnas keskeytti tutkimukset, osin lapualaisten ahdistelun vuoksi. Tutkimuksia jatkoi lapualaismielinen lääninrikosetsivä A. H. Piessa, joka käytti avoimesti sinimustaa kravattia. Hän pikemminkin vaiensi epämääräiset huhut kuin otti selvää niistä. Jutun tutkijat vaihtuivat jatkuvasti. Aina kun asiat alkoivat valjeta, tutkijaa vaihdettiin.
Huhtikuussa 1932 tutkinnan johtoon tulivat ylietsivä Pekka Koivulainen ja komisario Harri Hahla. Kesäkuussa he pidättivät Evert Sallisen rengin Otto Pakarisen ja kunnantalon vahtimestarin Anselm Puustisen Heinävedeltä. Kovakouraisten kuulustelujen jälkeen Pakarinen ja Puustinen tunnustivat yöllä 1.–2. heinäkuuta. Pakarinen vei tutkijat Happosen ruumiin luo.
Elokuussa 1932 Pakarinen tuomittiin taposta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Puustinen sai avunannosta kuusi vuotta. Kuopiolaiset ja heinävetiset saivat 10–11 kuukauden tuomiot. Viipurin hovioikeus vapautti heinävetiset kokonaan ja alensi kuopiolaisten tuomioita. Pakarinen ja Puustinen vaativat vankilassa syömälakolla uutta oikeudenkäyntiä. Miehet sanoivat olevansa sijaiskärsijöitä. Todelliset surmaajat olivat maksaneet kummallekin 30 000 markan palkkion (nykyrahassa 8 992 Ð) ja lupailleet lieviä tuomioita.
Korkein oikeus palautti jutun tammikuussa 1933 takaisin. Uusissa oikeudenkäynneissä Pakarinen ja Puustinen eivät halunneet tai uskaltaneet tunnistaa korkeimman oikeuden epäilemiä henkilöitä murhaajiksi. Lisäksi epäillyt kykenivät todistamaan, että he olivat olleet murhan aikoihin kirkonkylässä. Pakarisen rangaistus pysyi entisellään, mutta lopulta Puustinen vapautettiin avunannosta tappoon, tuomioksi jäi avunanto vapauden riistoon – 5 kuukautta vankeutta.
Rikostutkimuskeskuksessa suoritetuissa koeammunnoissa todettiin, ettei Happosen päästä löydettyä luotia ollut ammuttu Otto Pakarisen pistoolilla.
Toimittaja Juha Mikkonen on Savon Sanomissa julkaistuissa artikkeleissaan selvittänyt Otto Pakarisen elämänvaiheet. Vuosina 1935–1938 Pakarinen teki joka vuosi armahdusanomuksen presidentille esittäen joka kerta saman perustelun: ”En ole Happosen murhaaja.” Presidentti ei armahtanut. Sitten syttyi talvisota, ja miehiä tarvittiin Kannakselle. Sinne kelpasi alikersantti Pakarinenkin. Pakarinen soti sotansa hyvällä menestyksellä. Talvisodasta hän kotiutui kersanttina, jäi välirauhan ajaksi armeijan palvelukseen ja yleni jatkosodassa vääpeliksi.
Vankilavuodet ja todellisilta murhaajilta saamatta jäänyt korvaus katkeroittivat miehen, viina piti otteessaan. Luvattua maksua Pakarinen peräsi kuolemaansa saakka. Otto Pakarinen kuoli varhain itsenäisyyspäivän aamuna 1962 Iisalmessa 56 vuoden iässä. Kerrotaan, että Pakarinen olisi vielä vuonna 1961 yrittänyt kiristää korvausrahaa lisää 40 000 markkaa. Kohta tämän jälkeen Pakarinen sairastui vakavasti ja kutsui viranomaisen luokseen tehdäkseen täyden tunnustuksen. Yllättävä parantuminen muutti miehen mielen ja tunnustus jäi tekemättä. Jonkin aikaa tuon jälkeen Pakarinen löydettiin pahoinpideltynä asuntonsa läheltä Iisalmesta ja vietiin sairaalaan. Hän toipui muutamassa päivässä ja odotti kotiin pääsyä. Luvatun kotiuttamispäivän edellisenä iltana Pakarista tapaamaan saapui ”tuntematon henkilö”, ja aamuyöllä Pakarinen löydettiin kallonmurtumaan kuolleena vuoteestaan. On arveltu, että uhrilammas koki väkivaltaisen lopun, hänet vaiennettiin. Kuolemasta kerrotaan myös toista versiota, joka on paljon arkisempi: viinasta ja väkivaltaisesta yhteenotosta naisystävän kanssa seuranneesta sairaalaan joutumisesta, ja lopulta vaipumisesta tajuttomuuteen ja kuolonuneen.
Hartion jälkeen Heinäveden nimismieheksi (1931– 1935) tullut Valentin Soine pitää julkaisemattomissa muistelmissaan selvänä, että teon takana olivat muut kuin Pakarinen. Entinen maaherra Urho Kiukas kertoo muistelmissaan ajastaan Heinäveden nimismiehenä. Kiukas tuli Heinävedelle Soinen jälkeen vuonna 1935. Hänen mukaansa ”murhajuttu lienee suunniteltu ja järjestetty Kuopiossa”. Kysymykseen kuka tai ketkä Happosen murhasivat, Kiukas lienee tiennyt vastauksen, mutta ei kerro:
Kyllä me Pakarisen kanssa siitä sitten keskustelimme, mutta se jääköön meidän keskeiseksi asiaksemme. – – se oli luottamuksellisesti minulle kerrottu. Saa mennä mukanani hautaan. Historioitsija Juha Siltalan mukaan Happosen murha on jäänyt epäselväksi ”kolmannen auton” arvoituksen takia: ottivatko jotkut henkihieveriin käsitellyn kyydittävän kuopiolaisilta alkukyyditsijöiltä Karvion kanavan takana ”lopettaen” hänet sitten kyyditystä jatkamaan lähteneiden Pakarisen ja Puustisen nähden, jotka puolestaan ottivat maksua vastaan syyn niskoilleen? Lähes kaikki Happosen vihamiehet autoilivat tapahtuma-aikana, ja epäselväksi jää myös Kuopion suojeluskuntaupseerien ”metsästysseurueen” rooli; Erkki Koposen mukaan aluepäällikkö majuri Hugo Kahva yritti saada hänet jatkamaan kyyditystä. ”Välittävä linkki” jää epäselväksi ja Happosen kyyditys avoimeksi tapaukseksi.
Kaikesta tästä vaivasta ja kohusta koitui lapualaisille vain niukasti hyötyä. He saivat pari kuukautta itsevaltaisesti hoitaa Heinäveden kunnan asioita pakotettuaan Happosen kyydityksen jälkeen muut sosiaalidemokraattiset valtuutetut allekirjoittamaan eropaperit. Vuoden 1930 lopulla järjestetyissä kunnallisvaaleissa vasemmisto kuitenkin valtasi takaisin entiset paikkansa yhtä lukuun ottamatta. Vain Happosen paikka jäi tyhjäksi.
Lisää Savon mm. lapualaishistoriaa:
http://savonhistoria.edita.fi/
”Savon Lapuaksi” nimetyn Heinäveden kunnallislautakunnan sosiaalidemokraattinen esimies Onni Happonen murhattiin kyydityksen päätteeksi syyskuun ensimmäisenä maanantaina 1930. Onni Happosen pahoinpidelty ruumis virui matalassa metsähaudassa Heinäveden Papinniemessä lähes kaksi vuotta. Happosta oli ammuttu päähän takaapäin. Kyyditsijät olivat repineet Happosen vasemman käden sormet irti kämmenluusta ja asettaneen ruumiin päälle muurahaispesän.
Happosen surmasta tuomittiin työmies Otto Pakarinen ja vahtimestari Anselm Puustinen Heinävedeltä. He olivat kuitenkin maksettuja uhrilampaita. Onni Happosen todennäköisiä tappajia ei saatu koskaan kiinni.
Onni Happosen kohtaloksi tuli hyväosaisten viha. Heinäveden vähäosaiset olivat valinneet sanavalmiin Happosen edustajakseen kunnan luottamustehtäviin. Vuonna 1930 Onni Happonen oli vasta 31-vuotias, mutta johti jo kunnallislautakunnan (nykyinen kunnanhallitus) esimiehenä vasemmistoenemmistöisen (14–9) kunnan talousasioita.
Tätä poliittista voimaa hän käytti esimerkiksi verottamalla suurtilallisia ankarimman mukaan. Erityisesti Happosta vihasivat talolliset Leo Pelkonen ja Evert Sallinen sekä nimismies Onni Hartio. Taksoituslautakunta oli määrännyt Emil Sallisen perinnölle ankaramman veroasteen. Happonen oli tuolloin lautakunnan jäsen. Kotilanmäen Pelkonen oli jättänyt ilmoittamatta verotukseen suurimman osan miljoonaperinnöstään. Happonen valvoi kunnan etuja, ja Pelkonen joutui pulittamaan perinnöstään suuren osan kunnan kassaan. Nimismies Onni Hartio hävisi Happoselle tieriidan. Tien oli rakentanut Happosen johtama työporukka. Hartio väitti tietä liian kapeaksi, ja komensi miehet lisätöihin Happosen laskuun. Happonen valitti nimismiehen päätöksestä lääninoikeuteen. Hartio sai kaivaa ylimääräiset tientekorahat omasta pussistaan. Happonen leimattiin kommunistiksi. Kommunisti hän tuskin oli, mutta epäilemättä herkästi kiivastuva ja jyrkkäotteinenkin ajaessaan hyväksi katsomaansa linjaa Heinäveden kunnallispolitiikassa.
Happonen sai tutustua ”Lapuan lakiin” ensimmäisen kerran 3. heinäkuuta 1930. Iltamyöhäisen kotitarkastuksen päätteeksi Leo Pelkonen sekä suojeluskunnan paikallispäällikkö Aulis Hänninen ja maanviljelijä Matti Luostarinen kyyditsivät Happosen ja köyhäinhoitolautakunnan esimiehen Emil Luostarisen Liperin Pöytälahteen. Liperin kyyditys oli varoitus järeämmistä toimenpiteistä, elleivät miehet luopuisi luottamustoimistaan. Lapualaisten organisoima kansalaiskokous vaati 9.8. valtuustoa erottamaan 12 sosiaalidemokraattista jäsentä. Happonen erotettiin vastoin tahtoaan. Hän ei pitänyt itseään kuitenkaan eronneena.
Heinäveden lapualaiset siirtyivät lopullisen ratkaisun tielle. Leo Pelkonen ja Aulis Hänninen ryhtyivät organisoimaan Happoselle kyytiä itärajan taakse. Apuun pyydettiin lapualaiset aateveljet Kuopiosta. Suomen Lukon kuopiolaiset johtomiehet, aluepäällikkö majuri Hugo Kahva, liikemies V. A. Niinivaara ja piiriasiamies, hovioikeuden auskultantti Uolevi Kotilainen nähtiin liikuskelemassa Heinävedellä. Yhdysmiehenä ja organisaattorina Kuopiossa toimi liikeapulainen Edvard Kuvaja. Ratkaiseva yhteenotto suunniteltiin valtuuston seuraavaksi kokouspäiväksi syyskuun ensimmäiseksi. Iskuryhmään lähti Kuopiosta kaksi autoa ja seitsemän miestä. Happonen varautui pahimpaan: hän hankki Mauser-pistooliinsa panoksia. Ostolupa hankittiin nimismieheltä, panokset Ratian kaupasta kirkonkylältä. Kun käytön aika tuli, osoittautuivat panokset kelvottomiksi.
Syyskuun 1. päivänä kirkonkylässä oli väkeä. Huhu mahdollisesta kyydityksestä oli kiirinyt ympäri pitäjää. Ulkopaikkakuntalaisiakin oli 50–60, heistä suurin osa Kuopiosta. Lapualaisjoukko tuli kunnantalolle, kun valtuuston kokous oli hajoamassa. Miehiä tuli myös sisälle. Muiden vasemmistovaltuutettujen tavoin Happonen pyrki ulos talosta. Leo Pelkonen sulki Happosen tien. Happonen perääntyi ja yritti soittaa apuun konstaapeli Onni Piirosen. Se ei onnistunut. Suojeluskunnan paikallispäällikkö Hänninen oli kieltänyt yhdistämästä puheluja kunnantalolle.
Happonen hyppäsi kunnantalon ikkunasta pistooli ampumavalmiina sadetakin alla. Takapihalla piikkilanka-aita katkaisi paon. Happonen aikoi hädissään yrittää vapauteen väkisin etupihan kautta. Talollinen Erkki Koponen yritti pysäyttää Happosen, jolloin tämä laukaisi aseensa olkansa yli. Panos oli viallinen, nalli tupsahti vaimeasti ja luoti jäi piippuun. Väkijoukko kuitenkin kuuli sen. Lapualaisjoukko hyökkäsi Happosen kimppuun ja väkivalloin kiskoivat häntä autoja kohti. Happosen henkivartijat yrittivät estää, mutta turhaan.
Nimismies Hartio oli vetäytynyt kunnantalon sivuhuoneeseen. Valtuutettu Pekka Mikkonen tuli pyytämään, että Hartio pelastaisi Happosen. Hartio hakikin Happosen ja ilmoitti pidättävänsä tämän ampumisen vuoksi.
Happonen halusi mennä putkaan suorinta tietä pihan poikki. Matti Luostarinen ja Leo Pelkonen vaativat, että oli kuljettava maantiellä seisovan väkijoukon läpi. – No, mennään sieltä mistä kansa vaatii, nimismies Hartio vastasi nykäisten Happosen kohti väkijoukkoa ja talutti hänet suoraan kyyditsijöiden käsiin. Aseistettu Hartio ei tehnyt elettäkään, kun Matti Luostarinen, Leo Pelkonen, Frans Ranta, Evert ja Eero Sallinen ja Matti Tuovinen tarttuivat ja paiskasivat hänet autoon. Happonen rimpuili ulos autosta. Hänet ruhjottiin lyönnein takaisin. Kolmen kyyditysauton letka lähti liikkeelle.
Onni Happosen katoamisen jälkeen lapualaisten uho kasvoi. Kaksi päivää kyydityksen jälkeen Heinäveden lapualaiset tulittivat kiväärein Pölläkän koulun opettajan Anna Turkian asuntoa. Yksi luoti pysähtyi vuodepatjaan. Lapualaisten ”epäisänmaalliseksi” luokittelema opettajatar oli sosiaalidemokraattien kansanedustajan Matti Turkian tytär. Matti Turkian suureksi erheeksi taas langetettiin osuus sisällissodan aikaiseen punaiseen terroriin. Anna Turkiaa ei nähty sen koommin Pölläkällä. Nuori opettaja pakeni Helsinkiin.
Heinäveden ilmapiiri kiristyi ahdistavaksi. Epämääräiset huhut lainehtivat. Happosen jutun todistajia peloteltiin kuolemalla. Tutkinta eteni vitkastellen. Tutkintaa hidasti virkavallan myötäsukaisuus lapualaisia kohtaan. Happosen omaiset ja Heinäveden sosiaalidemokraatit vaativatkin, että jutun tutkintaan on saatava objektiivisempi henkilö kuin nimismies Onni Hartio.
Sisäministeri määräsi tutkijaksi poliisitarkastaja Hanno Kunnaksen. Tutkinta alkoi edetä. Lokakuussa 1930 Happosen kuopiolaiset kyyditsijät ilmoittautuivat Kunnakselle. Selvisi, että Happosen kyyditys oli suunniteltu elokuun viimeisenä päivänä Kuopion Seurahuoneella Heinäveden lapualaisten pyynnöstä.
Piakkoin Kunnas keskeytti tutkimukset, osin lapualaisten ahdistelun vuoksi. Tutkimuksia jatkoi lapualaismielinen lääninrikosetsivä A. H. Piessa, joka käytti avoimesti sinimustaa kravattia. Hän pikemminkin vaiensi epämääräiset huhut kuin otti selvää niistä. Jutun tutkijat vaihtuivat jatkuvasti. Aina kun asiat alkoivat valjeta, tutkijaa vaihdettiin.
Huhtikuussa 1932 tutkinnan johtoon tulivat ylietsivä Pekka Koivulainen ja komisario Harri Hahla. Kesäkuussa he pidättivät Evert Sallisen rengin Otto Pakarisen ja kunnantalon vahtimestarin Anselm Puustisen Heinävedeltä. Kovakouraisten kuulustelujen jälkeen Pakarinen ja Puustinen tunnustivat yöllä 1.–2. heinäkuuta. Pakarinen vei tutkijat Happosen ruumiin luo.
Elokuussa 1932 Pakarinen tuomittiin taposta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Puustinen sai avunannosta kuusi vuotta. Kuopiolaiset ja heinävetiset saivat 10–11 kuukauden tuomiot. Viipurin hovioikeus vapautti heinävetiset kokonaan ja alensi kuopiolaisten tuomioita. Pakarinen ja Puustinen vaativat vankilassa syömälakolla uutta oikeudenkäyntiä. Miehet sanoivat olevansa sijaiskärsijöitä. Todelliset surmaajat olivat maksaneet kummallekin 30 000 markan palkkion (nykyrahassa 8 992 Ð) ja lupailleet lieviä tuomioita.
Korkein oikeus palautti jutun tammikuussa 1933 takaisin. Uusissa oikeudenkäynneissä Pakarinen ja Puustinen eivät halunneet tai uskaltaneet tunnistaa korkeimman oikeuden epäilemiä henkilöitä murhaajiksi. Lisäksi epäillyt kykenivät todistamaan, että he olivat olleet murhan aikoihin kirkonkylässä. Pakarisen rangaistus pysyi entisellään, mutta lopulta Puustinen vapautettiin avunannosta tappoon, tuomioksi jäi avunanto vapauden riistoon – 5 kuukautta vankeutta.
Rikostutkimuskeskuksessa suoritetuissa koeammunnoissa todettiin, ettei Happosen päästä löydettyä luotia ollut ammuttu Otto Pakarisen pistoolilla.
Toimittaja Juha Mikkonen on Savon Sanomissa julkaistuissa artikkeleissaan selvittänyt Otto Pakarisen elämänvaiheet. Vuosina 1935–1938 Pakarinen teki joka vuosi armahdusanomuksen presidentille esittäen joka kerta saman perustelun: ”En ole Happosen murhaaja.” Presidentti ei armahtanut. Sitten syttyi talvisota, ja miehiä tarvittiin Kannakselle. Sinne kelpasi alikersantti Pakarinenkin. Pakarinen soti sotansa hyvällä menestyksellä. Talvisodasta hän kotiutui kersanttina, jäi välirauhan ajaksi armeijan palvelukseen ja yleni jatkosodassa vääpeliksi.
Vankilavuodet ja todellisilta murhaajilta saamatta jäänyt korvaus katkeroittivat miehen, viina piti otteessaan. Luvattua maksua Pakarinen peräsi kuolemaansa saakka. Otto Pakarinen kuoli varhain itsenäisyyspäivän aamuna 1962 Iisalmessa 56 vuoden iässä. Kerrotaan, että Pakarinen olisi vielä vuonna 1961 yrittänyt kiristää korvausrahaa lisää 40 000 markkaa. Kohta tämän jälkeen Pakarinen sairastui vakavasti ja kutsui viranomaisen luokseen tehdäkseen täyden tunnustuksen. Yllättävä parantuminen muutti miehen mielen ja tunnustus jäi tekemättä. Jonkin aikaa tuon jälkeen Pakarinen löydettiin pahoinpideltynä asuntonsa läheltä Iisalmesta ja vietiin sairaalaan. Hän toipui muutamassa päivässä ja odotti kotiin pääsyä. Luvatun kotiuttamispäivän edellisenä iltana Pakarista tapaamaan saapui ”tuntematon henkilö”, ja aamuyöllä Pakarinen löydettiin kallonmurtumaan kuolleena vuoteestaan. On arveltu, että uhrilammas koki väkivaltaisen lopun, hänet vaiennettiin. Kuolemasta kerrotaan myös toista versiota, joka on paljon arkisempi: viinasta ja väkivaltaisesta yhteenotosta naisystävän kanssa seuranneesta sairaalaan joutumisesta, ja lopulta vaipumisesta tajuttomuuteen ja kuolonuneen.
Hartion jälkeen Heinäveden nimismieheksi (1931– 1935) tullut Valentin Soine pitää julkaisemattomissa muistelmissaan selvänä, että teon takana olivat muut kuin Pakarinen. Entinen maaherra Urho Kiukas kertoo muistelmissaan ajastaan Heinäveden nimismiehenä. Kiukas tuli Heinävedelle Soinen jälkeen vuonna 1935. Hänen mukaansa ”murhajuttu lienee suunniteltu ja järjestetty Kuopiossa”. Kysymykseen kuka tai ketkä Happosen murhasivat, Kiukas lienee tiennyt vastauksen, mutta ei kerro:
Kyllä me Pakarisen kanssa siitä sitten keskustelimme, mutta se jääköön meidän keskeiseksi asiaksemme. – – se oli luottamuksellisesti minulle kerrottu. Saa mennä mukanani hautaan. Historioitsija Juha Siltalan mukaan Happosen murha on jäänyt epäselväksi ”kolmannen auton” arvoituksen takia: ottivatko jotkut henkihieveriin käsitellyn kyydittävän kuopiolaisilta alkukyyditsijöiltä Karvion kanavan takana ”lopettaen” hänet sitten kyyditystä jatkamaan lähteneiden Pakarisen ja Puustisen nähden, jotka puolestaan ottivat maksua vastaan syyn niskoilleen? Lähes kaikki Happosen vihamiehet autoilivat tapahtuma-aikana, ja epäselväksi jää myös Kuopion suojeluskuntaupseerien ”metsästysseurueen” rooli; Erkki Koposen mukaan aluepäällikkö majuri Hugo Kahva yritti saada hänet jatkamaan kyyditystä. ”Välittävä linkki” jää epäselväksi ja Happosen kyyditys avoimeksi tapaukseksi.
Kaikesta tästä vaivasta ja kohusta koitui lapualaisille vain niukasti hyötyä. He saivat pari kuukautta itsevaltaisesti hoitaa Heinäveden kunnan asioita pakotettuaan Happosen kyydityksen jälkeen muut sosiaalidemokraattiset valtuutetut allekirjoittamaan eropaperit. Vuoden 1930 lopulla järjestetyissä kunnallisvaaleissa vasemmisto kuitenkin valtasi takaisin entiset paikkansa yhtä lukuun ottamatta. Vain Happosen paikka jäi tyhjäksi.
Lisää Savon mm. lapualaishistoriaa:
http://savonhistoria.edita.fi/