Paperilehdestä, IL, 4. helmikuuta 2014:
Kolme käsin kopioitua sivua:
Äkkiä Joutsenlahti alkaa kehua kirjoittajan taitojani. Katson häntä suoraan silmiin ja kuuntelen kiinnostuneena loppuun asti. Hän kertoo tutustuneensa teksteihini netissä ja niitä lukiessaan hänelle on tullut mieleen, että minähän voisin kirjoittaa tapauksesta kirjan. Hänestä olisi mielenkiintosta lukea, miten minä olen tämän kaiken kokenut ja millaisia nämä poliisitutkimukset ovat olleet minun näkökulmastani katsoen. Tällaisesta kirjasta voisi olla hyötyä myös muille rikoksen uhreille- Ehkä siitä voisi olla hyötyä myös poliisityön kehittämisessä. Ja varmasti siitä olisi hyötyä minulle itselleni tämän kokemuksen tystämisessä.
- Kyllä minä voin hyvinkin vielä kirjoittaa, vastaan jämäkästi, kun hän lopettaa puheensa.
Molemmat miehet pyytävät minulta leikillisesti jo etukäteen omat kappaleensa tulevasta kirjasta nimikirjoituksen kanssa. En halua paljastaa, että olen kirjoittanut jo yli 30 sivua. Ehkä saisin kirjan joskus valmiiksi, ehkä en saisikaan. En ole kirjoittanut mitään moneen päivään. En halua paineita.
Istumme edelleen keittin pöydän ympärillä ja kaikki pakolliset asiat on nyt käsitelty tällä kertaa. Joutsenlahti katsoo kuitenkin jo tulevaisuuteen ja toteaa, että valitettavasti he joutuvat todennäköisesti häiritsemään minua jatkossakin. - Kunnes... hän aloittaa dramaattisesti ja jatkaa hieman leikkisämpään sävyyn: "...eräänä aurinkoisena päivänä ... taaaai sateisena päivänä ....tekijä saadaan kiinni ....
Eläydyn hänen sanoihinsa ja katson häntä hymyillen ihastuneena kuin pikkutyttö. Pakko myöntää. että Joutsenlahtihan on oikeastaan aika kiva.
- Se on kyllä aurinkoinen päivä, satoi tai paistoi, sanon. Ja uskon, että se on sitä meille kaikille. Me kaikki kolme odotamme varmasti yhtä tosissamme ja yhtä innokkaasti sitä hetkeä, jolloin tämä rikos on ratkaistu ja loppuun käsitelty.
Illalla vainoharhaisuus alkaa taas nostaa päätään . MIten se Joutsenlahti juuri nyt keksi, että voisin kirjoittaa kirjan? Sattumaako? Vai onko meidän tietokoneessamme joku vakoiluohjelma, jolla poliisit seuraavat tekemisiäni? Hmmmm...
...ole lähinnä naurettava? Jos vielä sattuu eksymään pimeässä vieraaseen taloon ja tappamaan jonkun täysin viattoman ihmisen, eikö se ole vielä moninkertaisesti naurettavampaa? Kuka itseään kunniottava egoisti tällaista töppäilyä kehtaisi tunnustaa?
Samalla, kun toinen puoli minusta haluaisi jo uskoa kaiken, toinen puoli ei anna lupaa ja heittää kylmää suihkua sisäiselle profiloijalleni, ettet nyt innostuisi kuvittelemaan vähän liikaa, ei ihmisen persoonaa voi selvittää nettijuttujen perusteella.
14.7.2007
Saan molemmat työn alla olleet elämäkerrat luettua loppuun. Hyvästi Linus Torvalds ja Armi Ratia! Linuksen äiti ei koskaan kieltänyt nyhjäämästä kaiket päivät tietokoneen äärellä, ja hänestä tuli maailmankuulu käyttöjärjestelmän luoja. Ehkä minunkaan ei pitäisi olla niin ankara vanhinta tytärtäni kohtaan. On maailmassa pahempiakin asioita kuin luuhaaminen nettituttujen kanssa virtuaalimaailmassa. Pitää kai taas joskus antaa vähän Habbo-aikaa.
Armi Ratiasta minulle jää päällimmäiseksi mieleen, että hänellä ei ollut kovin onnellinen elämä, mutta jotain ihmeen tuttua siinä oli. Sattumalta hänkin halusi aina kirjailijaksi, mutta tajusi omat rajansa ja antoi muiden asioiden viedä hänet menojaan. Näin hänestä ei koskaan tullut "oikeaa kirjailijaa" vaan hän päätyi täysin muille urille. Hän ei uskonut sattumiin vaan kohtaloon, mutta antoi kuitenkin kohtalon riepottaa itseään melko sattumanvaraisesti.
Elämä opettaa. Omaa kohtaloaan vastaan ei kannata taistella. Kun omaan kohtaloon on koko ajan jonkinlainen tuntuma ja hyväksyy sen, kaikki menee yleensä juuri niin kuin pitääkin. Tämä tietysti edellyttää, että omasta kohtalosta on jonkinlainen käsitys. Kun Jukka kuoli, oma kohtaloni muuttui samalla hetkellä täydellisesti. En enää ollut matkalla kohti samaa tulevaisuutta kuin ennen, sillä ilman Jukkaa sitä tulevaisuutta ei enää ollut mahdollista toteuttaa.
Koko kevään olin ollut eksyksissä. Ihminen vailla tulevaisuutta. Välillä pystyin kuvittelemaan sinne jotain, välillä siellä ei ole näkynyt mitään odottamisen arvoista, välillä tuntui, että sitä ei ole enää olemassakaan. Kohtaloni oli muuttunut hahmottomaksi, eikä se enää kantanut minua eteenpäin. Minut sai pysymään pystyssä vain pakkomielle siitä, että lasten takia täytyy jaksaa.
Nyt kun olen kirjoittanut kirjaani jo vähän alkua ja vähän loppua, alan nähdä koko elämäni uudesta näkökulmasta: sillä on sittenkin tulevaisuus. Näen tämän kohdan tarinasta sijoittuvan jonnekin elämäni keskitienoille ja voin kuvitella itseni johonkin kaukaiseen tulevaisuuteen kokemaan sitä. Ei siellä tulevaisuudessa mitään kovin konkreettista vielä näy, mutta se on olemassa ja näköjään se ulottuu melko pitkälle. Ja se on hyvä, sellainen jota kannattaa odottaa.
Pystyn illalla taas pitkästä aikaa itkemään. Vähän. Se helpottaa.
....(rivin alku pyyhitty pois)..olimme kuin sodan uhrit. Äkkiä olimme joutuneet kokemaan isän kuoleman, äidin haavoittumisen ja perheen joutumisen kodittomaksi.
Totta. Kokemuksemme poikkesi sodan uhrien kokemuksista vain siinä, että sota-aikana sama kohtalo koskisi niin monia muitakin, ja kuoleman uhka väilyi jatkuvana pelkona jo ennen kuin pahin toteutui. Me jouduimme sodan uhriksi täysin ennakoimatta tilanteessa, jossa muut perheet jatkoivat turvallista ja normaalia elämää. Meidän maailmamme muuttui täysin. Muiden maailma pysyi samanlaisena kuin ennenkin.
Kun kesä alkaa lämmetä ja ihmiset alkavat siirtyä sisätiloista pihoille, tämä tosiasia konkretisoituu.
Naapuripihoilla perheet grillaavat, hoitavat pihaa, laittavat lapsille uima-altaita. Kaikilla muilla lapsilla on isät. Kaikilla muilla naisilla on miehet.
Onko tämä kateutta? Katkeruutta? Kyynisyyttä? Tuntuu ärsyttävältä kuulla naapureiden rupattelevan vieraidensa kanssa asioista, jotka joskus entisessä elämässä ehkä olisivat olleet kiinnostavia. Nyt ne eivät tunnu milktään. Täysin turhaa jaarittelua. Tylsää. Ei mitään merkitystä kenellekään. Miksi ne tulevat pihalle höpöttämään? Pysyisivät edes sisällä.
Miksi ihmeessä toisen naapuriperheen isän nimi on Jukka? Se on niin väärin!
Kaipaan takaisin omakotitaloomme, jossa naapurit eivät ole niin lähellä.
Entiseen ei ole paluuta. Talolle löytyy ostaja. Ensimmäinen tarjous tuntuu lähinnä loukkaukselta, mutta kun hinnasta päästään lopulta sopuun, on tehtävä lopullinen päätös. Se on yllättävän vaikea. Kukaan meistä ei oikeasti haluaisi luopua talosta ja hetken leikittelemme ajatuksella perua kaupat ja muuttaa takaisin. Ei tule mitään. Vanhin tytär ei kuitenkaan suostuisi nukkumaan siellä. Päätämme hyväksyä tarjouksen.
Kun kauppakirjat on allekirjoitettu, ei enää tunnu hyvältä käydä talolla, vaikka hallintaoikeus on edelleen meillä maistraatin hyväksymiseen ja kauppahinnan maksuun asti.
lehtisalissa loput tästä lehdestä